Teatteri: Liisa Ihmemaassa

Ryhmäteatteri lähetti kutsun näytelmän Liisa Ihmemaassa ensi-iltaan Suomenlinnan kesäteatterissa. Pitihän sinne sitten mennä, kun en ollut aikaisemmin tuolla mitään produktioita käynyt katsomassa. Näytelmä ei ole se perinteinen versio, vaan sitä on uudistettu. Suurin uudistus taitaa olla se, että Liisan tehtävä on pelastaa Ihmemaa, kun Herttakuningatar on aiheuttanut ilmastonmuutoksen.

Liisa Ihmemaassa ei tarinana ole suosikkini, niin näytelmästä tykkäsin jostain syystä, vaikka ei tämä silti ollut lähelläkään parasta näytelmää ikinä. Eniten tykkäsin sanaleikittelystä ja akrobaattininjasta sekä vähiten Herttakuningattaresta, josta oli tehty hemmetin ärsyttävä. Näytelmä oli kuitenkin selvästi liian pitkä (kesto noin 2,5 tuntia) ja penkit epämukavat ja ahtaat, niin turnauskestävyys oli loppuvaiheessa koetuksella. Vähän epäilen, että yksi katsomiskerta riitti, mutta vielä ehdin tarvittaessa muuttaa mieleni.

Seuranani oli pikkusiskoni, jolta irtosivat seuraavat kommentit: oli hyvä näytelmä ja näyttelijät, kesto oli ehkä vähän liian pitkä ja penkkitilaa oli liian vähän.

Rooleissa: Anna-Riikka Rajanen, Aarni Kivinen, Eino Heiskanen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Sirja Sauros, Juha Suihko, Sanna Warsell, Verneri Lilja ja Sonja Salminen

Ainakin Linnea ja Talle olivat samassa näytöksessä.

Bravo!-teatterifestivaali

Bravo!-festivaali on taas tulossa. Kyseessä on lasten- ja nuortenteatterin tapahtuma, joka järjestetään pääkaupunkiseudulla 21.-30. maaliskuuta. Esityksiä on kuusi erilaista ja normiteatterin lisäksi mukana näkyi olevan klovneriaa ja nukketeatteria. Omalta kannaltani on vähän harmi, että suurin osa esityksistä on arkisin päiväsaikaan (päiväkodeille ja kouluille suunnattuja ilmeisesti), niin eihän sinne tällainen töissäkäyvä ihminen pääse sitten kunnolla osallistumaan, mutta pitää vähän järjestellä, että jos vaikka pääsisin johonkin iltapäivänäytöksistä.

Teatterivuosi 2013

Vuosi 2013 oli mun paras teatterivuosi varmaan ikinä ainakin määrällisesti, mutta oli noi kyllä laadullisestikin kaikki enemmän tai vähemmän hyviä.

Vuoden aikana näin seuraavat "oikeat" näytelmät:
Koko-teatteri: Helvetin perhe
Kansallisteatteri: Perhosia askelten alla (kolme kertaa)
Taaborinvuoren kesäteatteri: Vaahteramäen Eemeli
Kansallisteatteri: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
Kansallisteatteri: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (kaksi kertaa)
Kansallisteatteri: Ovista ja ikkunoista

...ja seuraavat muut teatteriin liittyvät esitykset:
Helsingin kaupunginteatteri: Arenan aarteet -musikaalikonsertti
Lavaklubi / Kansallisteatteri: Totin perhe -lukudraama

Ensi vuonna olisi tarkoitus käydä vielä enemmän teatterissa ja nyt Kansallisteatteri jyräsi, niin suunnittelin käyväni enempi jossain muuallakin. Vilkuilin jo esimerkiksi Teatterikorkeakoulun ohjelmaa.

Teatterissa: Ovista ja ikkunoista

(Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatterin Flickr)

Kävin katsomassa Kansallisteatterin näytelmän Ovista ja ikkunoista.

Näytelmä kertoo ranskalaisesta pariskunnasta, joilla on espanjalainen siivooja ja outo naapuri. Heidän kotiinsa alkaa yllättäen ilmestyä rahaa ja he ovat ihan hukassa, että mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Tyylilajiltaan näytelmä oli komedia.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota lavastukseen: sinne oli rakennettu kunnollinen asunnon olohuone, jossa oli ikkunat ja ovet ja lamput ja kaikki. Parin viime vuoden aikana on siis tullut käytyä lähinnä sellaisissa näytelmissä, joissa lavastus on ollut aika minimaalista, niin siksi tämä vähän yllätti.

Ai että miten paljon mä nauroin tuolla. Mikään elokuvakomediakaan ei ole ollut aikoihin näin hauska kuin tämä.Siivoojasta oli tehty koominen hahmo ja koko porukan jutut oli sellaisia, ettei niille voinut olla nauramatta. Hauskuus lisääntyi loppua kohden, mutta sitten itse loppu tuli vähän yllättäen.Näytelmän loppu ei sitten ollutkaan niin hauska (mutta tässä tapauksessa se ei haitannut) eikä se ollut ennalta-arvattava.

Myös Linnea on nähnyt tämän. Aion itse mennä vielä kevätkaudella uudestaan katsomaan.

Rooleissa: Esa-Matti Long, Katariina Kaitue, Kristo Salminen, Maria Kuusiluoma

Kotimaisen näytelmän festivaali

Lavaklubilla on tällä viikolla torstaista lauantaihin Kotimaisen näytelmän festivaali.

Kävin siellä myös viime vuonna ja tällä kertaa olin katsomassa lukudraamana Sofia Aminoffin näytelmää Jag ska aldrig lämna dig. Varmaan johtui kielestä, mutta siellä oli hyvin tilaa ja istumaankin mahtui (viime vuonna oli vähän ahdasta). Näytelmä kertoi Sigmund Freudin tyttärestä Annasta ja sillä oli jonkunlainen ihmissuhde- ja seksuaalisuusteema. Mä kyllästyin aika alussa ja lähdin kesken pois.

Muut ohjelmatiedot voi tsekata Lavaklubin sivuilta, siellä on tarjolla esim. kolme muuta uutta näytelmää lukudraamana.

Teatteri: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

(Kuva: Krista Mäkinen / Kansallisteatterin Flickr)

Kävin tällä viikolla tuhlaamassa viimeisen käyntikerran Kansallisteatterin sarjalipustani ja katsottuna näytelmän oli Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Pääosassa ja siis koko näytelmässä yksinään on esiintyjänä Juhani Laitala yksinään. (Sama näyttelijä muuten kuin juuuri näkemässäni Tarinassa pimeydessä ja rakkaudesta.)

Konsta Pylkkänen on yksi Veikko Huovisen kirjojen hahmoista. Kainuussa liikkuva Pylkkänen on kortteerin etsinnässä ja näytelmän aikana hän majoittuu useammassa eri paikassa. Hän jutustelee eri asioista ja miettii muun muassa ihmisyyttä ja toisten ihmisten toimintaa.

Kuten jo näyttelijämäärästä voi päätellä, niin kyseessä oli monologi (jossa tosin muutamat ajatukset esitettiin toisten ihymisten repliikkeinä). En ole aikaisemmin sellaisia käynyt katsomassa, missä koko näytelmä olisi vain yhden ainoan ihmisen varassa. Ainakin tällä kertaa se toimi ihan hyvin, tosin Veikko Huovinen ei muutenkaan isoja henkilögallerioita harrasta.

Tämä nimenomainen kirja on minulta vielä lukematta, mutta yritän ehtiä lukea sen ennen kuin menen katsomaan näytelmää uudestaan. Tämä oli siis sen verran hyvä, että uudestaanhan se on nähtävä. Esitys oli keskiviikkona ja mun sisäinen teatterikriitikko ei vielä tänäänkään kykene erittelemään, että mikä tässä oli hyvää - se siitä teatteribloggaamisesta sitten. :D

Teatteri: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

(Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatterin Flickr)

Kävin lauantaina katsomassa Kansallisteatterissa katsomassa israelilaisen Amos Ozin kirjaan perustuvan näytelmän Tarina pimeydestä ja rakkaudesta.

Näytelmässä liikutaan nykyisyydessä ja menneisyydessä samaan aikaan: kirjailija on läsnä aikuisena ja lapsena. Teemana on Israelin valtion muotoutumisen ja juutalaisuuden lisäksi myös oman perheen tarina ja erityisesti äitisuhde. Äiti ja hänen kuolemansa vaikuttavat paljon jo nuoreen Amokseen eivätkä tunteet jätä rauhaan aikuisenakaan.

Mä en oikein tiedä, että mitä mä tältä näytelmältä odotin. Ainakin se oli erilainen kuin mitä luulin etukäteen. Israel ja juutalaisuus kiinnostivat, mutta perhekuvauksena tämä ei sitten taas jaksanut kiinnostaa. Suurimman osan ajasta olin aika tylsistynyt ja odotin näytelmän paranevan edetessään, mutta sitä ei sitten tapahtunutkaan.

Olis varmaan pitänyt sitten arpoa samana iltana menneistä näytelmistä joku toinen katsottavaksi. Mutta tulipahan tämäkin nyt nähtyä,  eipähän enää tarvitse miettiä, että olisko ollut hyvä.

Rooleissa: Ilja Peltonen, Juhani Laitala, Karin Pacius, Miina Turunen, Amos Brotherus

Kesäteatterissa

Pikaiset terveiset kirjaston koneelta.... Mä olen vuosikausia suunnitellut käyväni kesäteatterissa, mutta aina se on jäänyt syystä tai toisesta suunnitteluasteella. Nyt tarjoutui tilaisuus lähteä sukulaisporukan mukaan, kun yksi toinen ei päässyt ja tuli tämäkin "ongelma" korjattua. Näytelmänä oli Nurmijärvellä Taaborinvuoren kesäteatterissa esitetty Vaahteramäen Eemeli. (Tästä ei vaikuta löytyvän netistä oikein mitään infoa, paitsi jotain pientä Lippu.fi:stä.) Kokonaisuutena näytelmä oli tosi hyvä, kun mitään suurempia ärsytyksen aiheita ei siitä löytynyt. Ainoa isompi juttu oli markkinakohtaus, joka oli ihan erilainen kuin kirjoissa tai elokuvissa, vaikka tätä mainostettiin alkuperäisversiolle uskolliseksi, mutta ainahan mä tällaisiin yksityiskohtiin takerrun. Ja ne puhui koko aika jostain nikkarinkopista eikä verstashuoneesta, argh! Samassa paikassa esitetään muuten Kivi-juhlilla joka vuosi Aleksis Kiven näytelmiä ja niitäkin voisin harkita meneväni katsomaan.

Teatteri: Totin perhe

Sori nyt tulee toinen teatteriaiheinen teksti peräkkäin (vielä kuvattomana), mutta kun olen kerrankin käynyt katsomassa useamman kuin yhden jutun, niin tietty kirjoitan molemmista.

Olin eilen illalla Lavaklubilla, kun Kansallisteatteri ja Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus järjestivät yhteistyössä unkarilaisen draaman illan. Esityksenä oli István Örkényn näytelmä Tótin perhe, joka esitettiin lukudraamana. Siitä oli pätkäisty osa pois, niin kokonaisuus ei tällä kertaa ollut samanlainen kuin mitä sen olisi oikeasti kuulunut olla. Aluksi kuultiin taustoittava selostus näytelmästä ja Örkénystä yleensä, mikä oli aika informatiivinen ja siksi hyvä juttu.

Näytelmä tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Totin perheen poika on rintamalla ja hänen esimiehensä majuri tulee perheen kotiin viettämään hermolomaa pariksi viikoksi. Majurin hermot saavat lepoa ja muun perheen hermot eivät, kun majuri innostuu tekemään rasioita yötä myöten.

Tyyliltään tämä oli komediaa, jossa oli sekoitettuna absurdeja elementtejä. Mietin sitä, että mistä kaikesta tuli jäätyä paitsi, kun osa näytelmästä puuttui. Toivottavasti tämän pääsisi näkemään esitettynä jossain tai sitten pitää hankkia tämä luettavaksi kirjamuodossa, kun sellainen ainakin näyttää olevan saatavilla.

Edellisen kerran kävin katsomassa Lavaklubilla syksyllä ja nyt toisella kerralla tämä alkaa jo tuntua hyvältä esitysmuodolta. Tietty lavastuksesta ja muusta visuaalisesta puolesta tässä jää paitsi, mutta toisaalta tämä on sitten omalla tavallaan rennompi tapa tutustua teatteriin. Yritin jo googlailla, että missä pääsisi näkemään lisää lukudraamoja, mutta valikoima on vähän heikohko. Varmaan Kotimaisen teatterin festivaali on taas syksyllä ja siellä jotain kivaa.

Teatteri: Perhosia askelten alla

Sain kulutettua viime perjantaina ensimmäisen käynnin Kansallisteatterin sarjalipustani. Valitsin katsottavakseni nukketeatterin Perhosia askelten alla.

Mä olin nähnyt nukketeatteria joskus lapsena viimeksi ja se ei ollut mitään tähän verrattuna. Tämä ei ole sellaista perinteistä tyyliltään, mutta muuten ei ole mitään käsitystä, että millaista kaikki muu nykynukketeatteri on.

Vaikka nuket ovatkin pääosassa, näyttelijät olivat suurimman osan ajasta näkyvillä. Esitys hoidettiin kolmen näyttelijän ja viiden nuken voimin. Isompi maa on vallannut pienemmän, jolloin mies ja lapsia yrittävät paeta vuorten yli pois. Kyse oli Kiinasta ja Tiibetistä, vaikkei sitä suoraan kerrotukaan. Hahmoilla oli aika Tiibet-henkiset nimet, ulkoiset yksityiskohdat täsmäsivät myös (esim. kuvat lumimyrskyn aikana).

Eka reaktio oli, että en mä tajua tästä mitään. Sitten esitys pääsikin kunnolla vauhtiin ja onnistui vangitsemaan mielenkiinnon. Tämä oli niin hyvä, että on ihan pakko päästä uudestaan katsomaan. Myös Teatterikärpäsen puraisuja -blogissa on teksti tästä ja siellä on tykätty yhtä paljon.

Esitystä suositellaan yli 10-vuotiaille eikä ole siis mikään pikkulasten juttu.

Oma teatterikevät

Näyttää vähän siltä, että tästä tulee hyvä teatterikevät. Kaksi show'ta on nähty jo ja lisää on tiedossa eli yhteislukema vuoden aikana tulee olemaan isompi kuin viime vuonna (jee!). 

Mä en ole vieläkään saanut käytyä yhtään kertaa Kansallisteatterissa, vaikka ostin sarjalipun jo vuodenvaiheessa. Ainakin nukketeatteri Perhosia askelten alla kiinnostaisi nähdä, sitten olen miettinyt Kellariloukkoa tai Konsta Pylkkänen etsii kortteeria toiseksi vaihtoehdoksi. Neljästä kerrasta olisi tarkoitus käyttää kaksi keväällä ja kaksi syksyllä.

Lavaklubilla olisi 12.3. tarjolla unkarilainen Istvan Örkenyn näytelmä lukudraamana ja sinne haluan mennä paikalle. Lavaklubilla olisi kyllä kaikkea muutakin kivaa tässä kevään aikana, joten ohjelma kannattaa tsekata.

Lastenteatterifestivaali Hurraa! järjestetään 15.-22. maaliskuuta pääkaupunkiseudulla. Ohjelmistossa on nukketeatteria, tavallista teatteria ja muuta esittävää taidetta. Varsinkin Stoan "näyteikkunassa" oli useampi kiinnostava lyhyt esitys.

Arenan aarteet -musikaalikonsertti

Kuva © Mirka Kleemola / Jani Forsberg / Imagenary Oy

Sain Helsingin kaupunginteatterilta kutsun tulla katsomaan Arenan aarteet -musikaalikonserttia.

Esiintyjinä ovat Kaupunginteatterin näytttelijät Vuokko Hovatta, Sanna Majuri, Pertti Koivula, Tuukka Leppänen, Emilia Nyman, Raili Raitala, Antti Timonen, Sara Welling, Mikko Vihma ja Marika Westerling. En ollut tajunnut etukäteen, että esiintyjät ja ilmeisesti myös esitetyt kappaleet poikkeavat jonkin verran toisistaan eri iltoina. Olin odottanut pääseväni kuulemaan Vuokko Hovattaa, mutta totta kai olin sitten onnistunut valitsemaan väärän päivän ja jouduin siis pettymään niiltä osin.

Ohjelmistossa oli kappaleita eri musikaaleista, joista melkein kaikkia on esitetty Kaupunginteatterissa vuosien varrella. Mä en ollut tainnut nähdä niistä yhtäkään lavalla, mutta se ei haitannut, koska tällä kertaa musiikki oli pääosassa ja riitti yksinäänkin viemään mukanaan. Pidin näkemästäni ja kuulemastani. Kappalevalinnat olivat pääosin hyviä, laulajat ja muusikot osasivat asiansa. Valaistus oli tunnelmallinen ja kaunis. Miksaukset olivat kohdillaan ja äänet kuuluivat hyvin - tämä ei tosiaankaan ole aina itsestään selvää, vaikka ammattimaisista musiikki- tai teatteriesityksistä olisikin kyse. (Seuralainen tosin olisi halunnut, että kitarat olisivat kuuluneet paremmin.)

Omat suosikkini konsertista olivat Emilia Nymanin esittämä Maija Poppasen Melkein täydellinen ja Raili Raitalan molemmat kappaleet (ei tullut käsiohjelma mukaan, niin en voi tarkistaa nimiä - sori). Nyt harmittaa, etten tullut koskaan menneeksi katsomaan Maija Poppasta silloin kun se ohjelmistossa oli. Konsertin perusteella olin toisaalta sitten tyytyväinen, etten mennyt katsomaan Katri Helenaa vuosi sitten: nyt kuultiin Syysunelma ja kaikki muutkin kappaleet oli ilmeisesti sovitettu oudoiksi, joten olisin varmaan menettänyt hermoni lopullisesti kappaleiden pilaamisesta.

Sara Wellingin näin viimeksi syksyllä teatterin syyskauden avajaisissa ja nyt hän lauloi saman kappaleen Kapteeninkadun tyttö -musikaalista kuin siellä. Tässä puolessa vuodessa oli kyllä tapahtunut edistystä tosi paljon ja esitys sujui paaaljon paremmin.

Konsertista on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Being Alive - rakkaudesta musikaaliin, Kujerruksia ja Use Your Illusion and Enter My Dream.

Tämä on sitten ohjelmistossa vain maaliskuun puoliväliin asti!

Näytelmä: Maamme - Nykykuvia Suomesta

Kansallisteatteri on julkaissut näytelmiään kirjamuodossa yhteistyössä Lasipalatsin Kirja kerrallaan -kustantamon kanssa. Kirja kerrallaan on kuitenkin lopettanut toimintansa lokakuun lopussa 2012 ja kirjavalikoima näytelmiä lukuunottamatta siirtyi Ntamolle eikä netistä löytynyt mitään tietoa, että jatkaako Kansallinen näytelmien julkaisua nyt sitten yksinään.

Elina Snicker: Maamme - Nykykuvia Suomesta. Suomen Kansallisteatteri ja Kirja kerrallaan 2011.

Sorruin investoimaan kahteen näytelmään kirjamuodossa, kun niitä oli tarjouksessa Kansallisteatterin lippumyymälässä vuodenvaihteessa ja nyt esittelen niistä toisen.

Näytelmän päähenkilö on Mandy, joka kiertää kuvaamassa Suomea ilmasta uutta Maamme-kirjaa varten. Selvittäessään erään pellon omistajaa hän tapaa useita sen laidalla asuvia ihmisiä: sotaveteraanin, nuoria, ydinperheen lapsen, säilöjän ja talkooväkeä. Kaikilla on erilainen näkemys isänmaasta ja Suomesta, mutta näytelmässä pohditaan myös uusien asioiden tuloa omaan lähiympäristöön.

En ole nähnyt tätä esitettynä, niin lukeminen oli kaikista mielikuvista vapaata, mutta toisaalta tämä olisi näkemisen jälkeen luettuna tuntunut varmaan ihan erilaiselta. Mä olen monen näytelmän kanssa ollut sillä linjalla, että niiden lukeminen on turhan hankalaa ja katseleminen on kivempaa. Tässä tapauksessa lukemisen kanssa ei ollut ongelmia, ehkä mä olen vaan alkanut tottua tai sitten tää oli oikeasti helppo luettavaksi. Juoni oli aika kiinnostava, samoin henkilöhahmot. Tämä ei ollut myöskään ennalta-arvattava. Olen siis varsin tyytyväinen lukukokemukseeni.

Teatteri: Helvetin perhe

Sain KokoTeatterilta kutsun tulla katsomaan näytelmää Helvetin perhe ja olin eilisessä näytöksessä.

Aikuiset sisarukset Eero ja Kerttu ovat mökillä puolisoineen ja jumiutuvat sinne myrskyn takia. Siinä sitten tulee draamaa joka suuntaan, kun erimielisyyksiä on puolin ja toisin. Idealtaan näytelmä oli sen verran kiinnostava, että päätin käydä sen katsomassa, mutta käytännössä jouduin sitten pettymään lopputulokseen.

Näytelmällä oli hyvätkin hetkensä, mutta pääosin en tykännyt. Suuri osa ajasta oli pelkkää sähläystä, huutamista ja päällekkäin puhumista. Sitten mua ärsytti valaistus: välillä oltiin pimeässä, välillä taskulamppujen valossa ja välillä sitten oli kunnon strobovalot. Sain sitten migreenin tälle päivälle siitä vilkkumisesta.

Mä tein vuosi sitten päätöksen, että mä käyn enää vaan Kansallisteatterissa katsomassa näytelmiä ja nyt sitten tässä vuoden sisään nähdyistä kolmesta näytelmästä vain yksi on ollut siellä, hups. Mä en ole pahemmin koskaan käynyt näissä pienissä teattereissa katsomassa yhtään mitään, niin siinä mielessä tämä visiitti oli ihan hyvä tehdä. Tällä perusteella ei kuitenkaan oikein inspiroi mennä useammin.

Ja sitten vielä yksi juttu, josta mä en oikein osannut päättää, että tykkäsinkö vai en. KokoTeatterissa oli vähän epästandardi lavarakenne: normilavalta meni ramppi alas keskilattialle, jonka molemmilla puolilla oli katsomopenkit vastakkain. Näyttelijät tuli siis aika lähelle katsojia, mutta toisaalta sitten eri paikoilta oli vähän erilainen näkökulma.

Myös Linnea ja LilyLuna ovat käyneet katsomassa tämän ja molemmat taisi tykätä vähän enempi.

Näytelmä: Sofokleen Antigone

Sofokles: Antigone. Like 2011.

Sofokles on Antiikin kreikkalainen kirjailija ja Antigone on hänen kirjoittamansa näytelmä, tyylilajiltaan tragedia. Mun mielestä on vähän sääli, ettei kukaan enää tunnu lukevan mitään antiikin aikaisia juttuja ja yritän nyt itse vähän aktivoitua niitten kanssa. Tämä osui käteen kirjastossa vahingossa, kun olin runo- ja näytelmäosastolla etsimässä jotain ihan muuta.

Antigone on nainen, joka haluaa haudata sodassa kuolleen veljensä, vaikkei jostain syystä saisi tehdä sitä ja kuningas haluaa sitten rangaista häntä. Kirja on aika pienikokoinen ja ohut, joten tämä oli nopea luettava. Tyyliltään tämä oli sellainen muinaisen tyylinen: mukana oli kuoro isossa osassa ja tekstin tyyli oli kanssa nykyisistä näytelmistä poikkeava.

Lopussa oli kääntäjä Kirsti Simoinsuurin kirjoittamat jälkisanat. Teksti oli hyvä täydennys näytelmään, kun siinä analysoitiin esimerkiksi teemaa ja tulkintaan. Nyt mun ei tarvinnut edes yrittää analysoida mitään itse enkä voi sanoa, etten tajunnut näytelmää, kun selitys on tehty jo valmiiksi. Vinkkinä myös, että Maailmankirjat-verkkolehdessä tästä on tehty ansiokas analyysi.

Lukuhaasteet:
Ikkunat auki Eurooppaan - Kreikka

Kotimaisen näytelmän festivaalilla vierailu

Kansallisteatterin Lavaklubilla järjestettiin viime viikolla kolmipäiväinen Kotimaisen näytelmän festivaali. Kävin katsomassa lauantai-iltana yhden lukudraaman.

Esitetty näytelmä oli Okko Leon kirjoittama The Everlast. Ideana oli siis se, että lavalla oli tarvittava määrä näyttelijöitä, jotka lukivat tekstin eläytymällä läpi, mutteivät kuitenkaan varsinaisesti näytelleet sitä. Lavasteet puuttuivat ja oli erikseen "kertoja", joka luki niitä paperilla olevia lisähuomautuksia läpi.

Näytelmä kertoi The Everlast -nimisestä yhtyeestä ja tapahtumapaikkana oli keikkapaikan takahuone. Tarkoitus on soittaa häätilaisuudessa, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja bändin jäsenillä on keskenään vähän erimielisyyksiä. Samalla ehditään analysoida soittamista ja muusikkoutta yleisemmälläkin tasolla. 

Tyylilajiltaan tämä näytelmä oli siis komediaa ja kokonaisuutena aika hyvä. Lukudraama näytelmän esitysmuotona on periaatteessa aika hyvä, kun siinä kuitenkin vaaditaan näyttelijöiltä enempi kuin mekaanista lukemista ja samalla jätetään katsojan mielikuvituksen varaan osa asioista (lavastus, taustaäänet yms.). Tämä nimenomainen näytelmä olisi silti kiva päästä joskus näkemään kunnolla esitettynä oikealla teatterin lavalla. Mulle kotimainen uusi draama on aika tuntematonta, niin myös siksi esitys oli kiinnostavaa nähdä. Nyt harmittaa, etten ehtinyt katsomaan aikaisempien päivien juttuja, mutta onneksi tämä tapahtuma taidetaan järjestää vuosittain.

Mä merkkailin jo joskus elokuussa kaikkia Lavaklubilla järjestettäviä juttuja kalenteriini, mutta enpäs sitten saanutkaan koko syksynä aikaiseksi mentyä yhteenkään juttuun. Siellä on tarjolla esimerkiksi musiikkia ja kirjallisempaa ohjelmaa Prosakin muodossa. Suosittelen tarkistamaan ohjelman, että jos sieltä löytyisi muillekin jotain kivaa. Isoon osaan tapahtumista on vielä kaiken lisäksi vapaa pääsy.

Teatteri: Fedja-setä, kissa ja koira

(Kuva: Kansallisteatterin Flickr / Vertti Teräsvuori)

Kävin katsomassa eilen Kansallisteatterissa lastennäytelmän Fedja-setä, kissa ja koira. Yleensä kirjan ja näytelmän/elokuvan ei tarvitse olla ihan 1:1-suhteessa tehty, se on ihan selvä, mutta tässä tapauksessa oli menty liian pitkälle. Mua vaan niin ärsytti koko näytelmä.

Osa ratkaisuista oli sellaisia, että niistä pitämättömyys oli ihan vaan mun korvien välissä ja joku muu saattaisi olla ihan tyytyväinen. Esimerkiksi Matroskin-kissa käyttäytyi näytelmässä tosi ärsyttävästi ja Mirri-lehmästä oli tehty tosi ruma. Tai no sellainen Marimekko-tyylinen värikäs retrotakki olisi muuten hieno, mutta hei: kyse on sentään lehmästä. Mulla meinasi mennä hermo myös niihin päälleliimattuihin lauluihin, jotka oli sanoituksiltaan keskimäärin aika aivottomia.

Alku oli aika erityyppinen kuin kirjassa. Fedja-setä oli tässä kipeänä ja Matroskin tulee kuin kesken unen jostain reiästä eivätkä vanhemmat näe kissaa ja Mustia ollenkaan. Loppulaulussakin puhuttiin unelmoinnista sekä kotiauringon ja koko Prostokvashinon kylän keksimisestä. Sehän vie pohjan koko tarinalta, jos kaikki leimataan kuvitelmaksi! Sehän on melkein pahinta, mitä lastenkirjalle voi tehdä, että todetaan kaiken olleen vain unta.

Mulla oli kova luottamus Kansallisteatterin tasoon, mutta tästä klassikkokirjan pilaamisesta en voi tykätä.  Vaikka ärsytys onkin päällimmäinen tunne vielä tänäänkin, en silti halua sanoa, että tämä näytelmä olisi ollut kokonaisuutena ihan hirveä tai olisin kamalasti kärsinyt, kun "jouduin" istumaan teatterissa näytelmän loppuun asti. Lapsiin näytelmä kuitenkin näytti uppoavan minua paremmin ja sehän taitaakin olla pääasia. Niin ja kehuakin täytyy sen verran, että tykkäsin lavastuksesta: se oli värikäs, lastennäytelmään sopiva ja muutenkin toimiva.

Teatteri: Aladdin-musikaali

 

(Kuva teatterin sivuilta täältä)

Kävin viime viikonloppuna katsomassa Aleksanterin teatterissa katsomassa Aladdin-musikaalia. Se on alunperin Disneyn tekemä, joten tarina ja hahmojen ulkonäkö on käytännössä aika samat kuin siinä animaatiossa. (Juonta ei varmaan tarvitse avata yhtään teille?)

Tämä oli kyllä aika hyvä teatterikokemus sekä näytelmän että visuaalisen toteutuksen suhteen. Pääsääntöisesti tyylilajina musikaalit on omaan makuuuni, niin tämäkin upposi siksi hyvin. Hahmoista varsinkin lampun henki oli aika hillittömän hauska. :D

Vähän miinustakin täytyy kuitenkin antaa, tällä kertaa tekniikasta. Valaistus oli kyllä pääosin hyvä, mutta sitä en ymmärtänyt, miksi piti useamman kerran tähdätä kirkas valo suoraan katsojien silmiin. Musiikin volyymit oli liian lujalla, muutama lapsi näytti pitelevän korviaan välillä ja itseänikin häiritsi. Myös kuorokohtausten miksaus tuntui paikoitellen olevan hukassa ja laulajien äänet eivät pysyneet kirkkaina, vaan hajosivat.

Musikaali on kaksikielinen versio eli puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia, alkuperäisversiossa on käytetty englantia ja espanjaa. Jasmine ja yläluokka puhui ruotsia, Aladdin ja tavallinen kansa suomea. Pointti olikin siinä, etteivät he aluksi ymmärtäneet toisiaan. Nettisivujen mukaan voi mennä katsomaan, vaikkei molempia kieliä osaisikaan eikä sillä kuulemma ole väliäkään. En vaan sitten tiedä, että mitä vähemmän kielitatitoiset saavat tästä irti (osa jutuista kyllä käännetään, muttei läheskään kaikkea).

Viimeiset esitykset on lokakuussa. Ihan pienimmille katsojille en tätä suosittele, omasta näytöksestänikin joku lähti kesken pois.

Katsaus Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon

Sain kutsun Helsingin kaupunginteatterin syyskauden avajaisiin ja tilaisuus oli eilen. Siellä esiteltiin syksyn ensi-illat: mukana oli ohjaajia ja muita tekijöitä kertomassa produktioista ja osasta nähtiin myös pätkiä.

Muutama näytelmistä olisi sellaisia, joita voisin itse harkita meneväni katsomaan:
* Viulunsoittaja katolla
* Ollako vai ei (kertoo puolalaisesta teatteriseurueesta 1930-luvun lopulla)
* Den förälskade terapeuten (Claes Anderssonin käsikirjoitus)

Näiden lisäksi on ohjelmistoon tulossa esim. Hamlet ja Armi Ratiasta kertova näytelmä, myös uusi musikaali ja komediaa on tiedossa.

Vanhoista ohjelmistossa jatkavista näytelmistä kiinnostaisi ainakin Kuninkaan puhe, joka on tunnettu myös elokuvana. Harmittaa, että se Katri Helena -musikaali loppui jo, kun sen olisin oikeasti voinut haluta nähdä (ei vaan ollut oikealle päivälle tarjolla lippuja).

Muidenkin teatterien ohjelmistoa olisi tarkoitus vilkuilla kunnolla, jos vaikka saisin mentyä katsomaan jotain. Viikonloppuna olin katsomassa Aleksanterin teatterissa Aladdinia ja siitä on tulossa oma arviointinsa. Kansallisteatterin Fedja-setään taas pitäisi varata ne liput.

Viiviä ja Wagneria näytelminä

 

Juba: Viivi ja Wagner - Kaksi näytelmää. Arktinen Banaani 2009.

Kirja sisältää kaksi Viivi ja Wagner -sarjakuvaan pohjautuvaa näytelmää:
* Viivi ja Wagner Teneriffalla
* Viivi ja Wagner - Kamarinäytelmä

Ensimmäisessä ollaan matkalla Teneriffalla, toisessa ollaan pelkästään kotona. Henkilögallelria näissä näytelmissä on suurempi kuin sarjakuvissa. Niissä nähdään useampia Viivin sukulaisia ja joitakin yksittäisiä muita henkilöitä, joista osa on vilahtanut myös sarjakuvassa (esim. piru, jolle Wagner myy sielunsa).

Lähtökohtaisesti idea sarjakuvasta näytelmänä tuntuu oudolta ajatukselta. Lopputulos ei kuitenkaan ollut ainakaan näin kirjallisessa muodossa niin paha kuin mitä se olisi voinut olla. Henki oli sama kuin mitä sarjakuvassa, mutta näin tekstimuodossa se visuaalisuus sitten puuttuu. Tekstiä inspiroineita strippejä oli kyllä painettu kirjaan mukaan ja osan repliikit oli ihan suoraan mukana. Henkilöiden lisäämisestä en ollut kauhean innostunut, kun moni uusista hahmoista ei ollut kauhean onnistuneen tuntuinen ainakaan näin paperilla.

Strippisarjakuva on ehkä vähän hankala suoraan muuttaa pitkäksi näytelmäksi, kun pitää kehittää pitkä ja yhtenäinen tarina, joka ei voi rakentua pätkistä samalla tavalla. Tässä tapauksessa siinä oli onnistuttu jossain määrin hyvin. Välillä tuntui, että luin enemmänkin sarjakuvan käsikirjoitusta tai tavallista dialogia kuin näytelmää. Lukeminen toimi siis omalla kohdallani tosi hyvin ja tuntui, että löysin vaihteeksi jonkun helppolukuisen näytelmän.

Kirjassa oli kuvaliitteessä valokuvia näytelmien eri toteutuksista. Itse en kyllä välttämättä haluaisi nähdä näitä esitettynä, kun se maailma on visuaalisesti niin eri sarjakuvassa kuin näyttämöllä. Tässä oli kyllä se hyvä puoli, että tekstit oli tehnyt Juba itse eikä se siten ollut jonkun randomin ihmisen tulkintaa toisen tekijän sarjakuvasta.

Tämä on eka suoritukseni Linnean Hyppää lavalle! -näytelmienlukuhaasteeseen, mutta toivottavasti ei jää ainoaksi. 

Lukuhaasteet:
Hyppää lavalle
Kuusi kovaa kotimaista