Jos Nobelin palkinnon voisi antaa musiikista, kenelle antaisit sen ja millä perusteella? (Harjoitustehtävä kirjassa Ylioppilastekstejä 2008.)
Nobelin palkinnon ideaa voisi kyllä laajentaa muillekin kulttuurin alueille, kuten elokuvaan ja musiikkiin. Omasta mielestäni musiikkipalkinto pitäisi antaa ensisijaisesti musiikin tekijälle, koska muutkin Nobelin palkinnot annetaan itse tehtyjen asioiden eikä toisten jutuista tehtyjen tulkintojen perusteella. Musiikissa esittäjä on siis yleensä vain tulkitsija, joka sattuu saamaan enemmän julkisuutta kuin kappaleen tekijät. Lisäksi pitäisi huomioida, että palkinnon saajalla on pitkä ja monipuolinen musiikkiura. Nobelin palkinnon status on sellainen, että palkintoa ei voisi antaa mille tahansa rokkarille. Kirjallisuudessakin palkinto annetaan vakavasti otettavalle kunnolliselle kirjallisuudelle eikä millekään viihderomaaneille tai vastaaville. Käytännössä tämä siis tarkoittaa klassista musiikkia.
Itse en oikein tunne uusia klassisen musiikin tekijöitä. Kaikki ensimmäisenä mieleen tulevat säveltäjät ovat kuolleet aikaa sitten ennen Nobelin palkinnon keksimistä. Suomalaisista ehdolle olisi oikeastaan voinut laittaa pelkästään Jean Sibeliuksen, koska hän on täällä edelleen se kärkinimi klassisen musiikin alalla. Hän on tehnyt erilaisia sävellyksiä ja on tunnettu jossain määrin myös ulkomailla. Tunnettuus ei tosin ole se paras kriteeri, kun moni Nobeleista menee sellaisille joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan....
Olisiko teillä omaa suosikkia, jolle te antaisitte palkinnon?
perjantai 29. huhtikuuta 2011
torstai 28. huhtikuuta 2011
Kirja-arvio: Suomalaisia puulajipuistoja
Pentti Alanko, Kurt Fagerstedt, Aulikki Kauppila ja Virpi Mustiala: Suomalaisia puulajipuistoja - Finnish Arboreta. Dendrologian Seura - Dendrologiska Sällskapet ry 2004.
Kirjaan Suomalaisia puulajipuistoja on koottu kattava valikoima puulajipuistoja eli arboretumeita eri puolilta maata. Mukana on esimerkiksi kaupunkien, yliopistojen ja Metsäntutkimuslaitoksen omistamia puistoja, mutta myös yksityisten ihmisten kotipihoja, joissa on suuri kasvivalikoima. Kirjassa on selostukset kaikista kohteista ja niiden löytämistä helpottavia karttoja. Vaikkei olisikaan mikään kasvitieteilijä, niin silti kirjan esittelemät puistot ja metsät voivat olla mielenkiintoisia käyntikohteita. Monissa saa käydä vapaasti kävelemässä. Erityisesti yliopistojen kasvitieteelliset puutarhat ovat yleensä tutustumisen arvoisia.
Kirjaan Suomalaisia puulajipuistoja on koottu kattava valikoima puulajipuistoja eli arboretumeita eri puolilta maata. Mukana on esimerkiksi kaupunkien, yliopistojen ja Metsäntutkimuslaitoksen omistamia puistoja, mutta myös yksityisten ihmisten kotipihoja, joissa on suuri kasvivalikoima. Kirjassa on selostukset kaikista kohteista ja niiden löytämistä helpottavia karttoja. Vaikkei olisikaan mikään kasvitieteilijä, niin silti kirjan esittelemät puistot ja metsät voivat olla mielenkiintoisia käyntikohteita. Monissa saa käydä vapaasti kävelemässä. Erityisesti yliopistojen kasvitieteelliset puutarhat ovat yleensä tutustumisen arvoisia.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Kulttuuria köyhille
Opiskelijana on joutunut selviämään aika pienillä tuloilla ja olin viime vuonna kesän ilman töitä, joten vähien rahojen venyttäminen on aika tuttua. Kirjoitin asiasta pariin otteeseen kyllä aikoinaan vuodatus-blogiini, mutta en nyt halua linkittää niitä tänne.
Kulttuurin ei pitäisi olla köyhiltä kiellettyä, joten kokosin tähän jotain vinkkejä joista saa kulttuuriannoksensa, vaikkei olisikaan rahaa oopperaan ja muihin vastaaviin korkeakulttuurin tuotoksiin.
* Kirjastot. Näinkin hyvä juttu on edelleen ilmainen kaikille. Kirjojen lisäksi on tarjolla myös musiikkia ja elokuvia, joten kaikille voisi periaatteessa löytyä jotain. Tai ainahan voi vaikka katsoa kuvia taidekirjoista....
* Museoiden ilmais-illat. Pääkaupunkiseudulla monilla museoilla on viikoittain tai edes kuukausittain joku ilta (tai joillakin jopa koko päivä), milloin sinne pääsee ilmaiseksi sisään. Siinä säästää aika paljon ja pääsee kuitenkin museoon. Täällä päin on jopa joitakin koko ajan ilmaisia museoita, kuten Helsingin kaupungin museo. Mä olen kyllä ymmärtänyt, että joissakin maakuntienkin museoissa harrastetaan ilmais-iltoja.
* Taidegalleriat. Helsingin keskustan ympäristö on täynnä taidegallerioita, jonne pääsee ilmaiseksi katsomaan tauluja.
* Taiteiden yö. Tavallaan ihan hyvä, että se on vaan kerran vuodessa, mutta tarjonta on aika ylivoimaisen hyvä.
* Kirkon jutut. Meillä ainakin paikalliset seurakunnat järjestää ties mitä kulttuurijuttuja, joihin ei maksa mitään mennä mukaan. Niillä on lukupiirejä, musiikkiesityksiä ja vaikka mitä. Monet jutuista ei myöskään ole mitään tosi kristillisiä, että sinne voi mennä avoimin mielin muutkin kuin uskovaiset.
* Paikallislehdet. Jos ei muuta, niin ilmaiseksi kotiin kannettavista lehdistä voi lukea kulttuuri-juttuja. ;)
Lisäksi esim. musiikkiopistot ja harrastajateatterit saattaa pitää puoli-ilmaisia esityksiä. Erilaisilla järjestöillä ja yhdistyksilllä voi myös olla kaikenlaisia juttuja. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella tilanne on vähän vaihtelevampi ilmaisen tarjonnan suhteen, muttei kuitenkaan ihan nollilla.
Köyhyydestä yleensä on kirjoitettu enempi blogissa Lenkkiä leipäjonosta. Linkitän sen nyt tähän, kun siellä on ollut sen verran hyviä juttuja.
Kulttuurin ei pitäisi olla köyhiltä kiellettyä, joten kokosin tähän jotain vinkkejä joista saa kulttuuriannoksensa, vaikkei olisikaan rahaa oopperaan ja muihin vastaaviin korkeakulttuurin tuotoksiin.
* Kirjastot. Näinkin hyvä juttu on edelleen ilmainen kaikille. Kirjojen lisäksi on tarjolla myös musiikkia ja elokuvia, joten kaikille voisi periaatteessa löytyä jotain. Tai ainahan voi vaikka katsoa kuvia taidekirjoista....
* Museoiden ilmais-illat. Pääkaupunkiseudulla monilla museoilla on viikoittain tai edes kuukausittain joku ilta (tai joillakin jopa koko päivä), milloin sinne pääsee ilmaiseksi sisään. Siinä säästää aika paljon ja pääsee kuitenkin museoon. Täällä päin on jopa joitakin koko ajan ilmaisia museoita, kuten Helsingin kaupungin museo. Mä olen kyllä ymmärtänyt, että joissakin maakuntienkin museoissa harrastetaan ilmais-iltoja.
* Taidegalleriat. Helsingin keskustan ympäristö on täynnä taidegallerioita, jonne pääsee ilmaiseksi katsomaan tauluja.
* Taiteiden yö. Tavallaan ihan hyvä, että se on vaan kerran vuodessa, mutta tarjonta on aika ylivoimaisen hyvä.
* Kirkon jutut. Meillä ainakin paikalliset seurakunnat järjestää ties mitä kulttuurijuttuja, joihin ei maksa mitään mennä mukaan. Niillä on lukupiirejä, musiikkiesityksiä ja vaikka mitä. Monet jutuista ei myöskään ole mitään tosi kristillisiä, että sinne voi mennä avoimin mielin muutkin kuin uskovaiset.
* Paikallislehdet. Jos ei muuta, niin ilmaiseksi kotiin kannettavista lehdistä voi lukea kulttuuri-juttuja. ;)
Lisäksi esim. musiikkiopistot ja harrastajateatterit saattaa pitää puoli-ilmaisia esityksiä. Erilaisilla järjestöillä ja yhdistyksilllä voi myös olla kaikenlaisia juttuja. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella tilanne on vähän vaihtelevampi ilmaisen tarjonnan suhteen, muttei kuitenkaan ihan nollilla.
Köyhyydestä yleensä on kirjoitettu enempi blogissa Lenkkiä leipäjonosta. Linkitän sen nyt tähän, kun siellä on ollut sen verran hyviä juttuja.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Tankki täyteen
Kirjoitin tämän alun perin tiedotusopin kurssin audiovisuaalisiin teksteihin liittyviä harjoituksia varten kesällä 2010. Taggaan tämän postauksen elokuviin, koska telkkari-juttuja en aio analysoida pahemmin jatkossakaan ja olen katsonut sarjaa dvd:ltä, joka on melkein sama asia kuin elokuvat. ;)
(teksti sisältää juonipaljastuksia!!)
Yksi fiktiivisistä lempisarjoistani televisiossa on Neil Hardwickin ohjaama Tankki täyteen. Sen alkuperäinen esitysaika oli 1980-luvulla. Lajityypiltään sarja luokitellaan dvd:n kannessa ryhmään "kotimainen tv-komedia". Sarjan ajankohtaisuutta ja vastaanottoa ensiesitysten aikaan en osaa arvioida, koska itse olen syntynyt vasta 1980-luvun puolessa välissä. Ilmeisesti sarjaa kuitenkin pidettiin hyvänä, koska tietääkseni sitä on näytetty uusintoina televisiossa.
Henkilöitä sarjassa on vain vähän ja tapahtumapaikatkaan eivät vaihtele paljoa. Päähenkilöt Sulo ja Emmi Vilén omistavat huoltoaseman. Muita koko ajan mukana olevia henkilöitä ovat heidän aikamiespoikansa Juhana, apulaistyttö Ulla ja poliisi Reinikainen. Huoltamolle ei ole liittymää päätieltä, niin sinne ei melkein kukaan ulkopuolinen eksy käymään. Sulolla on periaatteena hankkia kaikki, mitä saa halvalla. Emmi ei pidä siitä, että Sulo osti huoltamon ja se aiheuttaa jännitteitä sarjassa. Juhana ei myöskään halua jumittua loppuiäkseen pastorin mopoa huoltamaan. Sarjan keskivaiheilla kaikki haluavat elämän muutosta sen verran, että Emmi perustaa ompelimon ja porukka muuttaa Sulon ostamalle maatilalle, jossa Juhana alkaa kasvattaa lampaita. Lopussa Ulla ja Juhana menevät naimisiin.
Sarja poikkeaa jonkin verran muista fiktiivisistä sarjoista, esim. henkilögalleria on todella pieni. Tämä ei ole mielestäni tyypillistä komediaa. Se on näennäisesti yksinkertaista, tahti on hitaampaa kuin monissa nykysarjoissa. Huumori ei ole ilkeää, vaan hyväntahtoista. Monet hauskoista jutuista ovat pelkästään sanallisia, mutta välillä saadaan aikaiseksi komediaa aivan puhumatta. Pidemmistä draamasarjoista poiketen jaksot jäävät vähän irrallisiksi. Sarjan jaksot eivät ole suoraan jatkuvia, vaan joka jaksossa on kuvattu jotakin erillistä päivää. Välillä jäikin häiritsemään, että mitä jaksojen välissä kävi. Myöskään ihmissuhdeasioita ei pyöritellä oikeastaan ollenkaan verrattuna moniin muihin draamasarjoihin.
Puvustus ja lavastus ovat mielestäni aidon 80-lukulaisia. Sarja on myös sikäli oman aikansa mukainen, koska pienet ketjuuntumattomat huoltamot ovat vähentyneet nykypäiviin asti todella paljon. Lavastus on koko ajan todella yksinkertaista ilman monia yksityiskohtia. Musiikkia sarjassa ei käytetä melkein ollenkaan. Äänitehosteina käytetään "normaaleja" ääniä (esim. astioiden kilinä) enemmän ja lujemmalla kuin yleensä.
Lisätietoa wikipediasta
(teksti sisältää juonipaljastuksia!!)
Yksi fiktiivisistä lempisarjoistani televisiossa on Neil Hardwickin ohjaama Tankki täyteen. Sen alkuperäinen esitysaika oli 1980-luvulla. Lajityypiltään sarja luokitellaan dvd:n kannessa ryhmään "kotimainen tv-komedia". Sarjan ajankohtaisuutta ja vastaanottoa ensiesitysten aikaan en osaa arvioida, koska itse olen syntynyt vasta 1980-luvun puolessa välissä. Ilmeisesti sarjaa kuitenkin pidettiin hyvänä, koska tietääkseni sitä on näytetty uusintoina televisiossa.
Henkilöitä sarjassa on vain vähän ja tapahtumapaikatkaan eivät vaihtele paljoa. Päähenkilöt Sulo ja Emmi Vilén omistavat huoltoaseman. Muita koko ajan mukana olevia henkilöitä ovat heidän aikamiespoikansa Juhana, apulaistyttö Ulla ja poliisi Reinikainen. Huoltamolle ei ole liittymää päätieltä, niin sinne ei melkein kukaan ulkopuolinen eksy käymään. Sulolla on periaatteena hankkia kaikki, mitä saa halvalla. Emmi ei pidä siitä, että Sulo osti huoltamon ja se aiheuttaa jännitteitä sarjassa. Juhana ei myöskään halua jumittua loppuiäkseen pastorin mopoa huoltamaan. Sarjan keskivaiheilla kaikki haluavat elämän muutosta sen verran, että Emmi perustaa ompelimon ja porukka muuttaa Sulon ostamalle maatilalle, jossa Juhana alkaa kasvattaa lampaita. Lopussa Ulla ja Juhana menevät naimisiin.
Sarja poikkeaa jonkin verran muista fiktiivisistä sarjoista, esim. henkilögalleria on todella pieni. Tämä ei ole mielestäni tyypillistä komediaa. Se on näennäisesti yksinkertaista, tahti on hitaampaa kuin monissa nykysarjoissa. Huumori ei ole ilkeää, vaan hyväntahtoista. Monet hauskoista jutuista ovat pelkästään sanallisia, mutta välillä saadaan aikaiseksi komediaa aivan puhumatta. Pidemmistä draamasarjoista poiketen jaksot jäävät vähän irrallisiksi. Sarjan jaksot eivät ole suoraan jatkuvia, vaan joka jaksossa on kuvattu jotakin erillistä päivää. Välillä jäikin häiritsemään, että mitä jaksojen välissä kävi. Myöskään ihmissuhdeasioita ei pyöritellä oikeastaan ollenkaan verrattuna moniin muihin draamasarjoihin.
Puvustus ja lavastus ovat mielestäni aidon 80-lukulaisia. Sarja on myös sikäli oman aikansa mukainen, koska pienet ketjuuntumattomat huoltamot ovat vähentyneet nykypäiviin asti todella paljon. Lavastus on koko ajan todella yksinkertaista ilman monia yksityiskohtia. Musiikkia sarjassa ei käytetä melkein ollenkaan. Äänitehosteina käytetään "normaaleja" ääniä (esim. astioiden kilinä) enemmän ja lujemmalla kuin yleensä.
Lisätietoa wikipediasta
maanantai 25. huhtikuuta 2011
5 syytä käydä Espoossa ja Vantaalla
Tämän jutun inspiroimana päätin itse listata syitä käydä Espoossa ja saman tien tehdä vastaavan listan myös Vantaasta. Tarkoitus oli löytää 10 syytä per kaupunki, mutta viisi syytä oli huomattavasti helpompaa keksiä....
5 syytä käydä Espoossa
1. WeeGee-talon museot (edelleen parhaita museoita ikinä)
2. Sellon kirjasto (melkein paras kirjasto ikinä)
3. Margretebergs park / Marketanpuisto (yksi hienoimmista puistoista mitä on)
4. Nuuksio (on hyvä asia, että näinkin lähellä kaupunkia on näin iso erämaa)
5. Laajalahti (pienempi ja hyvä luonnonsuojelualue)
5 syytä käydä Vantaalla
1. Heureka (aika ykkönen nähtävyyksistä)
2. Flamingon kylpylä (on se ihan kivaa, ettei tarvitse lähteä kauemmaksi)
3. Viherpaja (laadukas puutarhamyymälä, jossa on japanilainen puutarha)
4. Lentokonebongaus (helppoa, kun on Suomen suurin lentokenttä)
5. Lentokenttä (muualta tulevat eivät pääse ilmaan muuten, heh)
Kuva on otettu viime keväänä mun entisellä koululla Espoossa.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
10 klassikkoa: Helmi
John Steinbeck: Helmi. Tammi 2009.
Meillä oli pakko lukea Helmi yläasteella eikä se muistaakseni ollut mikään erityisen hyvä kokemus silloin. Nyt siitä on kuitenkin kulunut riittävästi vuosia, niin päätin kokeilla kirjaa uudestaan. Helmi kertoo köyhästä helmenkalastaja Kinosta ja hänen vaimostaan Juanasta. He löytävät todella suuren helmen. Silloin heidän elämänsä muuttuu, muttei ihan samalla tavalla kuin he aluksi olettavat. Olin näköjään unohtanut aika hyvin tarinan kulun, mutta se oli toisaalta vain hyvä asia. Kokonaisuutena kirja oli parempi kuin mitä muistin. Oikeasti tämä on klassikoita sieltä paremmasta päästä, joten olin ihan turhan takia vältellyt kirjaa kaikki nämä vuodet.
Nyt olen lukenut kaikki vaaditut 10 klassikkoa lukuhaastetta varten. Arvelinkin etukäteen, että määrässä ei ole mitään kunnon haastetta itselleni. En siis lopeta vielä lukemista, vaan yritän päästä lukuun 20 tai 30 ja saada mukaan enemmän aikaisemmin lukematta jääneitä kirjoja.
Meillä oli pakko lukea Helmi yläasteella eikä se muistaakseni ollut mikään erityisen hyvä kokemus silloin. Nyt siitä on kuitenkin kulunut riittävästi vuosia, niin päätin kokeilla kirjaa uudestaan. Helmi kertoo köyhästä helmenkalastaja Kinosta ja hänen vaimostaan Juanasta. He löytävät todella suuren helmen. Silloin heidän elämänsä muuttuu, muttei ihan samalla tavalla kuin he aluksi olettavat. Olin näköjään unohtanut aika hyvin tarinan kulun, mutta se oli toisaalta vain hyvä asia. Kokonaisuutena kirja oli parempi kuin mitä muistin. Oikeasti tämä on klassikoita sieltä paremmasta päästä, joten olin ihan turhan takia vältellyt kirjaa kaikki nämä vuodet.
Nyt olen lukenut kaikki vaaditut 10 klassikkoa lukuhaastetta varten. Arvelinkin etukäteen, että määrässä ei ole mitään kunnon haastetta itselleni. En siis lopeta vielä lukemista, vaan yritän päästä lukuun 20 tai 30 ja saada mukaan enemmän aikaisemmin lukematta jääneitä kirjoja.
perjantai 22. huhtikuuta 2011
Taidemuseoooo
Vantaan taidemuseo: Vantaan kuvataidekoulun 30-vuotisjuhlanäyttely
Vantaan taidemuseo sijaitsee Myyrmäkitalossa Myyrmäessä. Yleensä siellä on oikeiden taiteilijoiden teoksia, mutta nyt esillä on Vantaan kuvataidekoulun näyttely. Kaikki teokset ovat eri-ikäisten lasten ja nuorten tekemiä ja käytännössä töiden laatu ei siis ole tasainen. Mukana ei ole pelkkiä maalauksia, vaan myös muilla tekniikoilla tehtyjä töitä (esim. keramiikkaa ja pienoismalleja). Näyttely on kokonaisuutena vaihtelevampi kuin mitä museossa yleensä nähdään ja tuntuu, että kaikki muut näyttelyt museossa on aina vaan valokuvia ja videoita. Nyt esillä on myös enemmän teoksia kuin yleensä, mikä on tavallaan ihan hyvä asia.
Näyttely on kiinnostava muillekin kuin kuvataidekoululaisille ja heidän sukulaisilleen, kun yleensä tässä mittakaavassa ei näe julkisesti lasten ja nuorten taidetta. Monet on siis oikeasti laadukkaita töitä. Jos ei ole käynyt paljoa taidemuseoissa, niin tämä on helposti lähestyttävämpi näyttely. Museossa kannattaa muutenkin käydä, kun se on ilmainen aina ja pieni, niin katsomiseen ei mene kauaa aikaa ja vastaanottokyky säilyy. Tämä näyttely on avoinna toukokuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii tutustumaan.
Vantaan taidemuseo sijaitsee Myyrmäkitalossa Myyrmäessä. Yleensä siellä on oikeiden taiteilijoiden teoksia, mutta nyt esillä on Vantaan kuvataidekoulun näyttely. Kaikki teokset ovat eri-ikäisten lasten ja nuorten tekemiä ja käytännössä töiden laatu ei siis ole tasainen. Mukana ei ole pelkkiä maalauksia, vaan myös muilla tekniikoilla tehtyjä töitä (esim. keramiikkaa ja pienoismalleja). Näyttely on kokonaisuutena vaihtelevampi kuin mitä museossa yleensä nähdään ja tuntuu, että kaikki muut näyttelyt museossa on aina vaan valokuvia ja videoita. Nyt esillä on myös enemmän teoksia kuin yleensä, mikä on tavallaan ihan hyvä asia.
Näyttely on kiinnostava muillekin kuin kuvataidekoululaisille ja heidän sukulaisilleen, kun yleensä tässä mittakaavassa ei näe julkisesti lasten ja nuorten taidetta. Monet on siis oikeasti laadukkaita töitä. Jos ei ole käynyt paljoa taidemuseoissa, niin tämä on helposti lähestyttävämpi näyttely. Museossa kannattaa muutenkin käydä, kun se on ilmainen aina ja pieni, niin katsomiseen ei mene kauaa aikaa ja vastaanottokyky säilyy. Tämä näyttely on avoinna toukokuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii tutustumaan.
torstai 21. huhtikuuta 2011
10 klassikkoa: Eino Leinon ja Aleksis Kiven runoja
Tässä on kahden runokirjan esittely samassa, kun molemmat oli sen verran samanlaisia ja tuntui, etten saa niistä erillisiä arvioita toistelematta koko ajan samoja juttuja.
Eino Leino: Yksi laulu on ylitse muiden. Otava 2005. Aleksis Kivi: Kootut runot. Nurmijärven kunta 2009.
Runot voidaan varmaan laskea klassikkohaasteeseen sopiviksi yhtä hyvin kuin näytelmätkin. Nämä runokokoelmat ovat olleet usein tarjolla kirjaston äänikirjahyllyssä ja päätin kokeilla, että toimivatko runot omalla kohdallani paremmin kuunneltuina kuin luettuina. Jos klassikkohaastetta ei olisi ollut, olisin saattanut olla tarttumatta niihin ihan vielä.
Aleksis Kiven runot ei olleet mulle ennestään tuttuja, kun olen tarkoituksella vältellyt viime vuosina runojen lukemista. Eino Leinonkaan runoja en ollut koskaan kunnolla lukenut, vaikka ne oli vähän tutumpia kuin Kiven tekemät. En mä nyt sitten oikein tiedä, että onko runojen kuuntelu kivempaa kuin niiden lukeminen. Kiven ja Leinon runot sopivat kuitenkin myös kuunneltavaksi ihan hyvin, kun ne ovat muodoltaan sellaisia, että niitä ei tarvitse nähdä paperilla. Lisäksi molemmissa runojen lukija sopi osaansa kohtuullisen hyvin.
Monet Kiven runoista sisälsivät jonkunlaisen tarinan, Leino taas oli tehnyt enemmän sellasia "tunnelmapaloja". Keskimäärin mukana ei ollut mitään hämäriä kielikuvia ja tunnelmia. Nämä runot oli kuitenkin ehkä lähinnä sitä, mitä pidän kunnollisina ja parhaimpina runoina. Moderni runous on liian hankalaa mulle ja sitten taas ne tosi vanhat on paljon tylsempiä. Nämä eivät siis oikeastaan vaatineet tulkintaa, vaan ne olivat selkeitä sellaisenaan. Mä en siis tykkää runojen analysoinnista, kun en meinaa koskaan löytää niistä mitään taustalle kätkettyjä merkityksiä tai mitään vastaavaa. Tälläista runoutta voisin siis lukea lisääkin, jatkossa voisin yrittää jotain paperimuodossa olevaa.
Eino Leino: Yksi laulu on ylitse muiden. Otava 2005. Aleksis Kivi: Kootut runot. Nurmijärven kunta 2009.
Runot voidaan varmaan laskea klassikkohaasteeseen sopiviksi yhtä hyvin kuin näytelmätkin. Nämä runokokoelmat ovat olleet usein tarjolla kirjaston äänikirjahyllyssä ja päätin kokeilla, että toimivatko runot omalla kohdallani paremmin kuunneltuina kuin luettuina. Jos klassikkohaastetta ei olisi ollut, olisin saattanut olla tarttumatta niihin ihan vielä.
Aleksis Kiven runot ei olleet mulle ennestään tuttuja, kun olen tarkoituksella vältellyt viime vuosina runojen lukemista. Eino Leinonkaan runoja en ollut koskaan kunnolla lukenut, vaikka ne oli vähän tutumpia kuin Kiven tekemät. En mä nyt sitten oikein tiedä, että onko runojen kuuntelu kivempaa kuin niiden lukeminen. Kiven ja Leinon runot sopivat kuitenkin myös kuunneltavaksi ihan hyvin, kun ne ovat muodoltaan sellaisia, että niitä ei tarvitse nähdä paperilla. Lisäksi molemmissa runojen lukija sopi osaansa kohtuullisen hyvin.
Monet Kiven runoista sisälsivät jonkunlaisen tarinan, Leino taas oli tehnyt enemmän sellasia "tunnelmapaloja". Keskimäärin mukana ei ollut mitään hämäriä kielikuvia ja tunnelmia. Nämä runot oli kuitenkin ehkä lähinnä sitä, mitä pidän kunnollisina ja parhaimpina runoina. Moderni runous on liian hankalaa mulle ja sitten taas ne tosi vanhat on paljon tylsempiä. Nämä eivät siis oikeastaan vaatineet tulkintaa, vaan ne olivat selkeitä sellaisenaan. Mä en siis tykkää runojen analysoinnista, kun en meinaa koskaan löytää niistä mitään taustalle kätkettyjä merkityksiä tai mitään vastaavaa. Tälläista runoutta voisin siis lukea lisääkin, jatkossa voisin yrittää jotain paperimuodossa olevaa.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
10 klassikkoa: Kristityn vaellus
John Bunyan: Kristityn vaellus. Päivä 2009.
Kristityn vaellus on hartauskirjallisuuden klassikko, joka on tehty 1600-luvun puolivälissä. Kirjassa Kristitty matkaa eteenpäin ja käy erilaisissa paikoissa (Epäilysten suo, Turhuuksien markkinat jne.) ja joutuu useisiin koettelemuksiin. Matkan aikana hän tapaa useita erilaisia hyviä ja huonoja ihmisiä, jotka on nimetty henkilön ominaisuuksien mukaan (Toivo, Epäilys jne.).
Kirjan takakannessa kirjaa kuvaillaan samaan aikaan historialliseksi romaaniksi, seikkailukertomukseksi ja elämäntapaoppaaksi. Kirjassa Pikku naisia tällä kirjalla oli paikoitellen aika iso osa. Mä olin yrittänyt lukea tätä jo aikaisemmin, mutta nyt sitten retriitissä ollessani sain luettua sen hirveällä vaivalla kokonaan. Mulle kirjaan tarttumiselle ainoa syy oli tosiaan se Pikku naisten ymmärtäminen, että mistä on oikein kyse.
En yleensä pidä näin alleviivaavan opettavaisista kirjoista, kirjan uskonnollinen teema ei oikeastaan häiritse. Kokonaisuutena tämä oli ihan hirveän tylsä ja jouduin siis kahlaamaan kirjan loppuun väkisin (pitäisi ehkä taas muistaa, että kirjoja saa jättää kesken). Mulla on tosin ollut ongelmia aikaisemminkin tämän aikakauden kirjojen kanssa, ehkä silloin ei sitten vaan osattu kirjoittaa niin hyvin, että mä jaksaisin kiinnostua.
Kristityn vaellus on hartauskirjallisuuden klassikko, joka on tehty 1600-luvun puolivälissä. Kirjassa Kristitty matkaa eteenpäin ja käy erilaisissa paikoissa (Epäilysten suo, Turhuuksien markkinat jne.) ja joutuu useisiin koettelemuksiin. Matkan aikana hän tapaa useita erilaisia hyviä ja huonoja ihmisiä, jotka on nimetty henkilön ominaisuuksien mukaan (Toivo, Epäilys jne.).
Kirjan takakannessa kirjaa kuvaillaan samaan aikaan historialliseksi romaaniksi, seikkailukertomukseksi ja elämäntapaoppaaksi. Kirjassa Pikku naisia tällä kirjalla oli paikoitellen aika iso osa. Mä olin yrittänyt lukea tätä jo aikaisemmin, mutta nyt sitten retriitissä ollessani sain luettua sen hirveällä vaivalla kokonaan. Mulle kirjaan tarttumiselle ainoa syy oli tosiaan se Pikku naisten ymmärtäminen, että mistä on oikein kyse.
En yleensä pidä näin alleviivaavan opettavaisista kirjoista, kirjan uskonnollinen teema ei oikeastaan häiritse. Kokonaisuutena tämä oli ihan hirveän tylsä ja jouduin siis kahlaamaan kirjan loppuun väkisin (pitäisi ehkä taas muistaa, että kirjoja saa jättää kesken). Mulla on tosin ollut ongelmia aikaisemminkin tämän aikakauden kirjojen kanssa, ehkä silloin ei sitten vaan osattu kirjoittaa niin hyvin, että mä jaksaisin kiinnostua.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Hiljainen viikonloppu
Kävin taas vaihteeksi kotikaupungin seurakuntien järjestämässä opiskelijaretriitissä. Tämä oli itselläni kolmas kerta. Hiljentyminen poissa kotoa on aina välillä paikallaan ja voin ihan hyvin tehdä sen kristillisenä versiona, vaikken mikään uskonnollinen ihminen olekaan (en lue Raamattua enkä käy kirkossa).
Pakko jakaa teille muutama huomio ja ajatus:
* Nykyisessä virsikirjassa olevista virsistä vanhimmat ovat olleet mukana jo 1500-luvulta asti. Tuntuu aika vaikuttavalta, että jotkut asiat säilyvät mukana 500 vuotta.
* Kaikesta voi näköjään vetää kristillisen tulkinnan: myös pääsiäisen pupuista, tipuista ja munista.
* Melkein olis tehnyt mieli muuttaa maalle. Aika poikkeuksellista mulle, mä olen normaalisti niin kaupunkilaisihminen.
* Pienet kirjastot on ihania. Tosin se ihanuus loppuisi varmaan aika pian sen jälkeen, jos pitäisi olla pelkästään jonkun pikkukirjaston varassa (rajoittuneet aukioloajat ja kirjat loppuis kesken).
* Luin Kari Tapion elämänkertaa ja siitä selvisi. että hän on asunut niissä kolmessa lähiössä missä minäkin, tosin vaan vähän aikaisemmin.
Jos joku olis inspiroitunut vastaavasta viikonlopusta, niin Hiljaisuuden ystävien nettisivuihin tutustuminen auttaa.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Kirja-arvio: Ruista ranteeseen, Minttu
Maikki Harjanne: Ruista ranteeseen, Minttu. Otava 2010.
Kirja on julkaistu Fazer-leipomoiden yhden tuotemerkin 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Kirjassa Minttu käy ensin ihmettelemässä viljapeltoa, sitten leivotaan kotona leipää ja lopuksi mennään sieniretkelle. Ennakkoon vähän epäilytti koko kirja, mutta tässä ei mitenkään näy mitään sponsoroinnin jälkiä eikä tarina ole liian opettavainen. Monia lapsia varmaan mietityttää jossain vaiheessa ruuan valmistaminen, joten tämän kirjan kanssa on helppo käsitellä asiaa. Tykkään itse realistisista kuvakirjoista, normaalissa kirjamuodossa voi sitten harrastaa enemmän mielikuvituksellisuutta.
(En päässyt kirjaston tietokoneluokkaan, argh. Pistän sitten huomenna julkaisuun sen mitä piti tänään tulla, kun saan sen tekstin tikulta pois.)
lauantai 16. huhtikuuta 2011
Kirja-arvio: Puutarhan puiden ja pensaiden leikkaaminen
Johanna Lindholm ja Torbjörn Åkesson: Puutarhan puiden ja pensaiden leikkaaminen. Tammi 2002.
Monissa puutarhakirjoissa puiden ja pensaiden leikkaaminen käsitellään aika ohimennen eikä pelkästään tähän aiheeseen liittyviä kirjoja ole julkaistu suomeksi kovinkaan paljoa. Leikkaaminen on kuitenkin viljellyille kasveille usein melko hyödyllistä, joten siksi erillinen tietopaketti on tarpeellinen. Perusasioiden lisäksi kirjassa on joistakin kasvityypeistä tarkemmat ohjeet leikkausta varten (esim. hedelmäpuille ja marjapensaille). Lisäksi kirjan lopussa on luettelo, johon on koottu useamman puun ja pensaan leikkausohjeet, mutta sen käyttö tietenkin edellyttää kyseisten lajien tunnistamista.
Monissa puutarhakirjoissa puiden ja pensaiden leikkaaminen käsitellään aika ohimennen eikä pelkästään tähän aiheeseen liittyviä kirjoja ole julkaistu suomeksi kovinkaan paljoa. Leikkaaminen on kuitenkin viljellyille kasveille usein melko hyödyllistä, joten siksi erillinen tietopaketti on tarpeellinen. Perusasioiden lisäksi kirjassa on joistakin kasvityypeistä tarkemmat ohjeet leikkausta varten (esim. hedelmäpuille ja marjapensaille). Lisäksi kirjan lopussa on luettelo, johon on koottu useamman puun ja pensaan leikkausohjeet, mutta sen käyttö tietenkin edellyttää kyseisten lajien tunnistamista.
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Kirja-arvio: Kutri-Helena
Jyrki Paavola ja Veli-Pekka Alare: Kutri-Helena. Arktinen Banaani 2005.
Kirjaan kootut sarjakuvat on julkaistu Suosikki-lehdessä vuosina 1975-1979. Päähenkilönä oleva Kutri-Helena on musiikista pitävä tyttö, joka kohtaa monenlaisia suomalaisia muusikoita ja muutamia muita julkkiksia. Sarjakuvien ideat perustuvat suurimmaksi osaksi erilaisiin sanaleikkeihin, joita on myös lisätty kuviin taustalle. Mukana olevia julkkiksia on kivaa yrittää tunnistaa, mutta itselleni se ei ollut joitakin poikkeuksia lukuunottamatta kovin vaikeaa, kun tunnen 70-luvun suomimusaa huomattavasti paremmin kuin nykyistä. Olen lukenut välillä Suosikissa nykyisin ilmestyvää sarjakuvaa, mutta tämä on kyllä huomattavasti parempi. Toisaalta jos 70-luku ei kiinnosta ollenkaan, sitten tähän sarjikseen ei kannata tarttua ollenkaan.
Kirjaan kootut sarjakuvat on julkaistu Suosikki-lehdessä vuosina 1975-1979. Päähenkilönä oleva Kutri-Helena on musiikista pitävä tyttö, joka kohtaa monenlaisia suomalaisia muusikoita ja muutamia muita julkkiksia. Sarjakuvien ideat perustuvat suurimmaksi osaksi erilaisiin sanaleikkeihin, joita on myös lisätty kuviin taustalle. Mukana olevia julkkiksia on kivaa yrittää tunnistaa, mutta itselleni se ei ollut joitakin poikkeuksia lukuunottamatta kovin vaikeaa, kun tunnen 70-luvun suomimusaa huomattavasti paremmin kuin nykyistä. Olen lukenut välillä Suosikissa nykyisin ilmestyvää sarjakuvaa, mutta tämä on kyllä huomattavasti parempi. Toisaalta jos 70-luku ei kiinnosta ollenkaan, sitten tähän sarjikseen ei kannata tarttua ollenkaan.
torstai 14. huhtikuuta 2011
Ensivisiitti oopperaan
Kävin oopperassa ekaa kertaa ikinä, kun lipun hankkija ei sitä pystynyt itse käyttämään. Olin kyllä siellä talossa käynyt, mutta en koskaan varsinaisessa esityksessä.
Näkemäni ooppera oli Kansallisoopperassa esitetty suomalaista tekoa oleva Isän tyttö ja kyseessä oli sen toistaiseksi viimeinen esitys. Teos tilattiin muutama vuosi sitten Eduskunnan satavuotisjuhlan kunniaksi. Oopperan teema liittyy väljästi Suomen historiaan, näkökulmana kolmen eri-ikäisen naisen elämä. Siinä liikuttiin sekaisin nykyisyydessä ja menneisyydessä eri aikakausina.
Kävin ennen esitystä teosesittelyssä, jossa kerrottiin taustoja ja juonta. Sen perusteella oletin näkeväni jotain ihan muuta ja osittain se sitten myös häiritsi katsomista (tuli kiinnitettyä huomiota tiettyihin asioihin eri tavalla). Pidin esitystä vähän outona. Välillä tuntui, että oli vaikeaa seurata mukana sekä juonta että lauluja, kun joistakin lauluista ei kunnolla saanut selvää. Tai jostain italiankielisestä saa varmaan vielä huonommin selvää.... Onneksi siellä oli kuitenkin tekstitykset.
Tällä perusteella en ole menossa oopperaa katsomaan uudestaan. Kyllä teatteri vaan tuntuu enemmän mun jutulta. Balettiin voisin kyllä mennä.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Kirja+elokuva: Hella W / Enkä ollut vanki
Kirja: Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki (Tammi 2010)
Elokuva: Hella W
Elokuva: Hella W
Kävin katsomassa helmikuussa elokuvateatterissa filmin Hella W, joka kertoo kirjailija ja poliitikko Hella Wuolijoen tarinan. Ennestään minulla ei ollut kokonaiskäsitystä hänen elämästään. En ole myöskään ikinä yhtään hänen käsikirjoittamistaan näytelmistä tai niiden elokuvaversioista nähnyt. Sivistyksessäni on siis Niskavuorten mentävä aukko, mutta siihen olisi tarkoitus saada paikkausta lähitulevaisuudessa.
Elokuvassa oli vedetty paikoitellen mutkia suoriksi. Vankilaosuutta oli painotettu aika paljon, kun taas sen jälkeistä elämää ei näytetty ollenkaan eikä lapsuutta Virossa. Mukana oli arkistopätkiä esimerkiksi Wuolijoen tekstien perusteella tehdyistä elokuvista. Ja kyllä, Tauno Palo on aika hot. Elokuvassa oli käytetty tosi paljon tummia värejä, kuvakulmina oli paljon lähikuvia ja musiikilla korostettu jännitystä. Elokuva ei oikein ollut sellainen kuin odotin, vaikka tiesinkin siitä jotain ja luin poikkeuksellisesti pari siitä tehtyä arviointia etukäteen. Pidin elokuvaa liian synkkänä ja just se vankilajuttujen painotus häiritsi. Olisin halunnut, että siinä olisi käsitelty myös aikaa Virossa ja uraa vankilan jälkeen.
Aluksi olin suunnitellut lukevani tähän seuraksi kaikki Wuolijoen itse tekemät muistelmateokset (niitä taisi olla 5-6 osaa yhteensä) tai vaihtoehtoisesti Erkki Tuomiojan tekemän elämänkerran. Kaikki ei kuitenkaan aina mene niin kuin suunnittelee, niin siksi kirjojen lukeminen ja siten myös tämän tekstin julkaisu siirtyi. Mitään kirjoja en siis ehtinyt ennen leffareissua lukea enkä nyt sitten ihan heti sen jälkeenkään. Elokuvassa ja kirjoissa tarina ei kulje painotuksista johtuen ihan samalla tavalla. Kuittaan silti tällä kombinaatiolla yhden kohdan haasteesta "lue kirja ja katso elokuva".
Kirjastossa hyppäsi sitten vähän aikaa sitten vastaan uusi painos Wuolijoen muistelmateoksesta Enkä ollut vanki ja päätin, että se saa käydä yksinään kirjaksi tätä tekstiä varten. Se on siis ainoa muistelmateos, josta on otettu uusi painos ilmeisesti juuri elokuvan takia ja sijoittuu samaan ajankohtaan. Wuolijoki kirjoitti kaikki muistelmateoksensa aika pitkälti vankilassa ollessaan. Sarjan osa Enkä ollut vanki kertoo juuri hänen ajastaan vankilassa. Hän kertoo yleisesti elämästään siellä, kertoo toisista vangeista ja muistelee välillä menneisyyttä. Kirja koostuu suhteellisen irrallisista tekstinpätkistä ja eniten sivutilaa saavat toiset vangit. Tekstejä oli mielenkiintoista lukea, kun ne kertovat paljon omasta ajastaan. Vankilaan joudutaan nykyään vähän erilaisista syistä, tosi monet naisvangit olivat silloin 1940-luvulla syytettyinä laittomista aborteista. Lisäksi olosuhteet ovat nykyisin luultavasti muutenkin mukavammat.
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Elokuva-arvio: Mystery Mummy
Tales from the Tomb: Mystery Mummy (National Geographic 2005)
Olin joskus aikoinaan tosi kiinnostunut muinaisesta Egyptistä, niin siksi oli tosi mielenkiintoista löytää kirjastosta muutama aiheeseen liittyvä dokumenttielokuva. Valitsin niistä katsottavaksi näin ensi alkuun tämän, kun mysteerit on yleensä aika kiinnostavia. Tämä dokumentti kertoo tuntemattomaksi jääneestä muumiosta, joka on löydetty kuninkaallisten muumioiden joukosta. Tutkijat yrittävät selvittää muumion henkilöllisyyttä.
Yleensä kuolleen nimi merkittiin arkkuun ja muualle, tälle ei ollut annettu mitään nimeä. Ruumista oli kohdeltu huonosti ja muumiointi oli tehty nopeammalla ja epätyypillisellä tavalla. Myös hautaus oli suoritettu eri tavalla kuin yleensä, mukaan ei ollut laitettu taikaesineitä. Ketä tahansa ei muumioitu, kosa esim. rikollisilla ei katsottu olevan oikeutta päästä sitä kautta kuolemanjälkeiseen elämään. Myös sijainti faraoiden vieressä todennäköisesti tarkoitti henkilön olevan kuninkaallinen itse tai joku sukulainen.
Dokumentissa esitetään pari vaihtoehtoista teoriaa sille, kuka tuntematon muumio voisi olla. Ratkaisu jätetään kuitenkin auki, mikä on vähän sääli, kun ainakin itse odotin koko ajan lopullisen selvyyden tulevan dokumentin lopussa. Olin tässä vuosien varrella kerennyt unohtaa suurimman osan Egyptistä ja arkeologiasta lukemani tietomäärän, joten sikäli tämä dokumentti oli hyvä juttu kertauksena. Luultavasti siis haen näitä siis lisää katsottavaksi, varsinkin kun nämä on normaaleja elokuvia lyhyempiä, niin aika riittää paremmin katsomiseen.
Olin joskus aikoinaan tosi kiinnostunut muinaisesta Egyptistä, niin siksi oli tosi mielenkiintoista löytää kirjastosta muutama aiheeseen liittyvä dokumenttielokuva. Valitsin niistä katsottavaksi näin ensi alkuun tämän, kun mysteerit on yleensä aika kiinnostavia. Tämä dokumentti kertoo tuntemattomaksi jääneestä muumiosta, joka on löydetty kuninkaallisten muumioiden joukosta. Tutkijat yrittävät selvittää muumion henkilöllisyyttä.
Yleensä kuolleen nimi merkittiin arkkuun ja muualle, tälle ei ollut annettu mitään nimeä. Ruumista oli kohdeltu huonosti ja muumiointi oli tehty nopeammalla ja epätyypillisellä tavalla. Myös hautaus oli suoritettu eri tavalla kuin yleensä, mukaan ei ollut laitettu taikaesineitä. Ketä tahansa ei muumioitu, kosa esim. rikollisilla ei katsottu olevan oikeutta päästä sitä kautta kuolemanjälkeiseen elämään. Myös sijainti faraoiden vieressä todennäköisesti tarkoitti henkilön olevan kuninkaallinen itse tai joku sukulainen.
Dokumentissa esitetään pari vaihtoehtoista teoriaa sille, kuka tuntematon muumio voisi olla. Ratkaisu jätetään kuitenkin auki, mikä on vähän sääli, kun ainakin itse odotin koko ajan lopullisen selvyyden tulevan dokumentin lopussa. Olin tässä vuosien varrella kerennyt unohtaa suurimman osan Egyptistä ja arkeologiasta lukemani tietomäärän, joten sikäli tämä dokumentti oli hyvä juttu kertauksena. Luultavasti siis haen näitä siis lisää katsottavaksi, varsinkin kun nämä on normaaleja elokuvia lyhyempiä, niin aika riittää paremmin katsomiseen.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
New Look
Vaihteeksi lehti-asiaa, kun kerkesin harrastaa "tutkivaa journalismia".
New Look on uusi lifestyle-lehti, joka on suunnattu nuorille ja aikuisille naisihmisille. Lehden on ilmeisesti tarkoitus olla jonkunlainen teinilehden ja naistenlehden välimuoto. Nettisivuille on siirtynyt muutama suosittu tyyli- ja lifestyle-blogi (nyt ne sivut pelittää jo).
Blogeissa on ollut asiaa tästä, joten ostin uteliaisuuttani kokeeksi ensimmäisen numeron (siinä oli pari pidempää juttua, joita ei voinut kaupan lehtihyllyllä alkaa lukemaan). Sisältö jakautui neljään osaan: tyyli, kauneus, ihmissuhteet ja matkailu. Matkailuosa oli omasta mielestäni mielenkiintoisin. Lehden alkupää oli aika kuvapainotteinen, mutta niinhän ne tyyli- ja kauneusjutut yleensä muissakin lehdissä esitellään, vaikka itse haluaisinkin saada enemmän tekstiä.
Kieliasu oli lehdessä paikoitellen aika viimeistelemätön (kirjoitus- ja tyylivirheitä löytyi aika monta) ja se on iso miinus. Mun mielestä painettu sana pitäisi olla hyvää kieltä, jos se yrittää olla vakavasti otettava julkaisu. Kyllä sen päätoimittajankin pitäisi katsoa ettei mitä tahansa pääse läpi. Netissä voi sitten kirjoittaa muulla tyylillä. Ulkoasu ei myöskään ollut toimiva kaikilta osin, sitäkin olisi voinut viilata vielä. Kieli ja ulkoasu on mulla ne jutut, jotka lehdissä pitää olla kohdallaan (vaikka niillä ei voi kuitenkaan pelastaa epäkiinnostavaa sisältöä). Tämän perusteella en kyllä aio lehteä ostaa enää uudestaan, kirjastossa voisin ehkä joskus vilkaista. Lisäksi lehden normaalihinta 6,90 euroa on mun mielestä vähän turhan korkea tämän tasoiselle lehdelle.
Ehkä mä siis luen jatkossakin pelkästään Demiä. :D (demittäjät on muuten asian ytimessä lehden suhteen täällä)
New Look on uusi lifestyle-lehti, joka on suunnattu nuorille ja aikuisille naisihmisille. Lehden on ilmeisesti tarkoitus olla jonkunlainen teinilehden ja naistenlehden välimuoto. Nettisivuille on siirtynyt muutama suosittu tyyli- ja lifestyle-blogi (nyt ne sivut pelittää jo).
Blogeissa on ollut asiaa tästä, joten ostin uteliaisuuttani kokeeksi ensimmäisen numeron (siinä oli pari pidempää juttua, joita ei voinut kaupan lehtihyllyllä alkaa lukemaan). Sisältö jakautui neljään osaan: tyyli, kauneus, ihmissuhteet ja matkailu. Matkailuosa oli omasta mielestäni mielenkiintoisin. Lehden alkupää oli aika kuvapainotteinen, mutta niinhän ne tyyli- ja kauneusjutut yleensä muissakin lehdissä esitellään, vaikka itse haluaisinkin saada enemmän tekstiä.
Kieliasu oli lehdessä paikoitellen aika viimeistelemätön (kirjoitus- ja tyylivirheitä löytyi aika monta) ja se on iso miinus. Mun mielestä painettu sana pitäisi olla hyvää kieltä, jos se yrittää olla vakavasti otettava julkaisu. Kyllä sen päätoimittajankin pitäisi katsoa ettei mitä tahansa pääse läpi. Netissä voi sitten kirjoittaa muulla tyylillä. Ulkoasu ei myöskään ollut toimiva kaikilta osin, sitäkin olisi voinut viilata vielä. Kieli ja ulkoasu on mulla ne jutut, jotka lehdissä pitää olla kohdallaan (vaikka niillä ei voi kuitenkaan pelastaa epäkiinnostavaa sisältöä). Tämän perusteella en kyllä aio lehteä ostaa enää uudestaan, kirjastossa voisin ehkä joskus vilkaista. Lisäksi lehden normaalihinta 6,90 euroa on mun mielestä vähän turhan korkea tämän tasoiselle lehdelle.
Ehkä mä siis luen jatkossakin pelkästään Demiä. :D (demittäjät on muuten asian ytimessä lehden suhteen täällä)
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Kirja-arvio: Puutarhan koristepensaat
Pentti Alanko ja Mikko Lagerström: Puutarhan koristepensaat. Tammi 2009.
Kirjassa on esitelty erilaisia kotipuutarhaan sopivia koristepensaita. Ne on luokiteltu kasvisuvuittain ja jokaisesta suvusta on esitelty joitakin käyttökelpoisia lajeja. Kirja ei ole paras mahdollinen pensaiden tunnistamiseen, kun kuvissa on keskitytty pensaiden kukkasiin eikä eri lajeista ole välttämättä kunnollisia kuvauksia. Toisaalta normaalin ihmisen ei edes välttämättä tarvitse tietää kaikkien lajien eroja. Jos tarkoituksena on valita omaan puutarhaan jotain pensaita ja samalla saada tietää niiden kasvupaikkavaatimuksista, siihen tämä kirja sopii hyvin.
Tammi on julkaissut muitakin hyviä kotimaisia puutarhakirjoja, aiheina esimerkiksi pajut, havukasvit, ruusut, köynnöskasvit ja alppiruusut. Muutenkin voi sanoa, että mikä tahansa puutarhakirja, jossa Pentti Alanko on ollut tekijänä, on aina laadukas.
Kirjassa on esitelty erilaisia kotipuutarhaan sopivia koristepensaita. Ne on luokiteltu kasvisuvuittain ja jokaisesta suvusta on esitelty joitakin käyttökelpoisia lajeja. Kirja ei ole paras mahdollinen pensaiden tunnistamiseen, kun kuvissa on keskitytty pensaiden kukkasiin eikä eri lajeista ole välttämättä kunnollisia kuvauksia. Toisaalta normaalin ihmisen ei edes välttämättä tarvitse tietää kaikkien lajien eroja. Jos tarkoituksena on valita omaan puutarhaan jotain pensaita ja samalla saada tietää niiden kasvupaikkavaatimuksista, siihen tämä kirja sopii hyvin.
Tammi on julkaissut muitakin hyviä kotimaisia puutarhakirjoja, aiheina esimerkiksi pajut, havukasvit, ruusut, köynnöskasvit ja alppiruusut. Muutenkin voi sanoa, että mikä tahansa puutarhakirja, jossa Pentti Alanko on ollut tekijänä, on aina laadukas.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Historiallinen romaani ja historia
Otsikko oli kevään 2003 ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa valmiina otsikkona. Vaikka olenkin kiinnostunut historiasta, en yleensä lue paljoa historiallisia romaaneja, kun en vaan jotenkin tykkää niistä. Ensimmäisenä genren kirjailijoista tulee yleensä mieleen Kaari Utrio, joka on kyllä tosi suosittu kirjailija, mutta kirjoittaa sen verran vanhoista ajoista, etten ole itse kauhean kiinnostunut niistä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hänen kirjoissaan faktat on kohdallaan. Meinasin aluksi sanoa, että en lue historiallisia romaaneja ollenkaan. Sitten muistin lukevani Laila Hietamiehen kirjoja ja Enni Mustosellakin on pari hyvää historiallista sarjaa. Lastenkirjapuolella Maijaliisa Dieckmannilla on useampi hyvä kirja. Olen itse kiinnostunut eniten lähihistoriasta eli käytännössä 1900-luvusta. Luen kuitenkin mielummin oikeita tietokirjoja, koska niissä voi yleensä olla aika varma, että tarinaa ei ole muokattu mitenkään ja henkilöt ovat oikeasti olleet olemassa.
Romaaneista ei voi tietää, että näkyykö historia oikeanlaisena. Niissä voi olla kirjailijan valitsema näkökulma, joka ei välttämättä ole aina se "oikea". Tapahtumia on voitu myös soveltaa taiteellisin vapauksin, periaatteella "näin olisi voinut käydä myös ihan oikeasti". Kirjojen perusteella voi saada kuvan sen aikaisesta elämästä ja oppia uutta, jos voisi olla varma niiden sisällön oikeellisuudesta. Luultavasti monet kirjailijat tekee kuitenkin sen verran taustatyötä, että ihan kaikki ei ole keksittyä. Itse pidän siitä, että esim. vuosiluvut on kohdallaan ja tapahtumat sijoittuu aikalinjalle oikein, vaikkeivät olisikaan oikeasti tapahtuneet.
Luin juuri Enni Mustosen uusimman kirjan Lapinvuokko. Se on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Kirja tapahtuu viime sotien tienoilla Lapissa, jossa on myös saksalaisia sotilaita. Kaikkien siviilien piti sitten myös lähteä sieltä pakolaisiksi Ruotsiin, mutta myöhemmin oli mahdollista tulla takaisin Suomen puolelle. Tämä ei ole tyypillinen aihe ainakaan kaunokirjallisuudessa, tietopuolella asiaa on käsitelty enemmän. Oman tuntumani mukaan Mustosella on faktat sen verran hallussa, että kirja on uskottava, vaikkei olekaan oikeasti tapahtunut. (ehkä voisin vaan opetella olemaan ajattelematta asiaa lukiessa?) Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan ja Mustosen kahteen muuhun historialliseen sarjaan (Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinoita). Vaikka hänen tyylilajinsa on viihde, niin kirjat ei ole silti mitään turhaa hömppää, vaan ihan järkeviä kirjoja. Mustonen on kirjoittanut myös jotain historiallisia tietokirjojakin (viihdekirjat on tällä salanimellä tehtyjä), joten hän taitaa olla niitä, joiden tekstit ei ole sovellettu liiaksi taiteellisin vapauksin.
Romaaneista ei voi tietää, että näkyykö historia oikeanlaisena. Niissä voi olla kirjailijan valitsema näkökulma, joka ei välttämättä ole aina se "oikea". Tapahtumia on voitu myös soveltaa taiteellisin vapauksin, periaatteella "näin olisi voinut käydä myös ihan oikeasti". Kirjojen perusteella voi saada kuvan sen aikaisesta elämästä ja oppia uutta, jos voisi olla varma niiden sisällön oikeellisuudesta. Luultavasti monet kirjailijat tekee kuitenkin sen verran taustatyötä, että ihan kaikki ei ole keksittyä. Itse pidän siitä, että esim. vuosiluvut on kohdallaan ja tapahtumat sijoittuu aikalinjalle oikein, vaikkeivät olisikaan oikeasti tapahtuneet.
Luin juuri Enni Mustosen uusimman kirjan Lapinvuokko. Se on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Kirja tapahtuu viime sotien tienoilla Lapissa, jossa on myös saksalaisia sotilaita. Kaikkien siviilien piti sitten myös lähteä sieltä pakolaisiksi Ruotsiin, mutta myöhemmin oli mahdollista tulla takaisin Suomen puolelle. Tämä ei ole tyypillinen aihe ainakaan kaunokirjallisuudessa, tietopuolella asiaa on käsitelty enemmän. Oman tuntumani mukaan Mustosella on faktat sen verran hallussa, että kirja on uskottava, vaikkei olekaan oikeasti tapahtunut. (ehkä voisin vaan opetella olemaan ajattelematta asiaa lukiessa?) Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan ja Mustosen kahteen muuhun historialliseen sarjaan (Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinoita). Vaikka hänen tyylilajinsa on viihde, niin kirjat ei ole silti mitään turhaa hömppää, vaan ihan järkeviä kirjoja. Mustonen on kirjoittanut myös jotain historiallisia tietokirjojakin (viihdekirjat on tällä salanimellä tehtyjä), joten hän taitaa olla niitä, joiden tekstit ei ole sovellettu liiaksi taiteellisin vapauksin.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Palasia kirjahaasteesta
Monet kirjabloggaajat tarttuivat siihen haasteeseen, jossa pitäisi kirjoittaa teksti joka päivä ennalta määrätystä aiheesta. Päätin, että itse kirjoitan vaan osasta aiheista ja niputin niitä tähän samaan postaukseen.
Kirja, jonka olet lukenut enemmän kuin kolme kertaa
Mä tiedän, että monet lukee saman kirjan pääsääntöisesti vaan yhden kerran. Itse taas luen hyvän kirjan vähintään kaksi kertaa, yleensä useamminkin. Mulla on siis monta kirjaa, jotka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa (ja siihen tasan kolmeen lukukertaankin osuu useampi kirja). Monet Enni Mustosen, Enid Blytonin ja Astrid Lindgrenin kirjoista olen lukenut useammin. Kaikki Harry Potterit on tullut luettua vähintään kolmeen kertaan ja kerran laskin, että jonkun osan sarjasta olin lukenut 8-9 kertaa. Tietokirjapuolelta Anne Frankin päiväkirja on se useimmin luettu.
Paras klassikko
Mä olen vuosien varrella lukenut aika paljon klassikoita laajalla skaalalla. Monet niistä on sellaisia, joita en suosittelisi luettavaksi klassikon asemasta huolimatta. Vastaan on silti tullut joitakin kirjoja, jotka ovat parhaimpien lukemieni kirjojen joukossa:
* Ilmari Kianto: Punainen viiva
* Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia
* Charles Dickens: Oliver Twist
* Victor Hugo: Kurjat
Suosikkikirjailija
Mulla on monta suosikkikirjailijaa, en mä pysty valitsemaan vain yhtä. Pitkäaikaiset suosikit on Astrid Lindgren ja Enid Blyton. Heidän tuotantoonsa olen tutustunut jo lapsena ja luen niitä kirjoja edelleen. Aikuisille kirjoittavista pidän eniten Hilja Valtosesta ja Enni Mustonen. Molemmat kirjoittavat viihdekirjallisuutta, mutta eivät kuitenkaan aivotonta hömppää. Myös Arto Paasilinna on keskimäärin tehnyt laatukirjallisuutta.
Kirja, jonka olet pitkään halunnut lukea, muttet silti ole
Mä luin erityisesti yläasteella aktiivisesti klassikkoja, mutta sitten jostain syystä niistä lukulistalla olleista osa jäi lukematta silloin. Siltä ajalta on edelleen useampi kirja, jonka haluaisin lukea. Myöhemmin ei ole osunut kohdalle sellaisia kirjoja, jotka olisivat jääneet lukulistalle roikkumaan vuosikausiksi.
Nämä on siis siellä listan kärkipäässä:
* Leo Tolstoi: Sota ja rauha
* Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset
* Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
* Monte Criston kreivi
* Herman Melville: Moby Dick
* Charles Dickens: David Copperfield
* Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit
En ole näitä saanut luetuksi vieläkään ja asia häiritsee aika paljon. Monet kirjoista on tiiliskiven kokoisia ja tiedän, että niiden kirjoitustyyli on sellainen, että lukemiseen menee muutenkin aikaa. Kai se kynnys tarttua niihin kasvaa sitten koko ajan? Mutta silti haluan saada noi joskus luetuksi, kun olen sitä mieltä, että klassikoiden luku on tärkeää. Saa nyt nähdä, että jos yrittäisin jotain noista sen klassikkohaasteen aikana, vaikka mulla on sitä varten ohuempiakin lukematta olevia kirjoja.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Elokuva-arvio: Extreme Ice
Mulla oli se hyvä päätös lukea enempi tietokirjallisuutta, mutta sitten älysin, että sitä samaa periaatetta voisi laajentaa myös elokuvapuolelle. Kirjastosta sitten löytyi onneksi tieto-dvd-hyllystä muutakin kuin remonttiohjeita ja jumppaa.
Extreme Ice (National Geographic 2008)
Dokumentissa Extreme Ice esitellään jäätiköiden nykytilaa. Ne sulavat ja hajoavat tällä hetkellä nopeammin kuin ennen. Myös vuoristoissa sijaitsevat jäätiköt ovat katoamassa lähitulevaisuudessa. Joka tapauksessa jäätiköiden sulaminen tarkoittaa merenpinnan nousua ja tilannen vaikuttaa myös juomaveden saatavuuteen. Sitä ei tiedetä varmasti, että sulavatko jäätiköt ihan kokonaan ja kuinka nopeasti. Jäätiköiden alle joutuvan veden vaikutuksesta ei myöskään olla ihan varmoja. Ainakin virtaavan veden vaikutus jäätiköiden hajoamiseen on iso. Dokumentissa kerrottiin myös jääjärvistä ja oli saatu selville, että kadotessaan ne eivät jäädy, vaan vedet valuvat jäätikön alle.
Tutkimusryhmät ovat asentaneet joillekin jäätiköille kameroita, jotka ottavat kuvia tunnin välein. Niistä näkyvät muutokset paremmin kuin satelliittikuvista, jotka saattavat kuvata samaa aluetta kymmenen päivän välein. Eniten kuvauksen kohteena dokumentissa olivat Grönlannin jäätiköt ja Columbian jäätikkö Alaskassa. Dokumentti oli aika mielenkiintoinen. Toisaalta se on katsomisen arvoinen pelkkien hienojen jäätikkömaisemien takia, mutta toisaalta myös ihan tietosisällön takia. Vajaan tunnin aikana ei kuitenkaan saada käsiteltyä aihetta kuin melko pintapuolisesti. Itse olisin välillä kaivannut esille enemmänkin vanhoja tutkimustuloksia ja tietoa siitä, mitä aiotaan tulevaisuudessa tutkia ja voiko sulamiselle oikein edes tehdä mitään (muuta kuin lopettaa fossilisten polttoaineiden käytön).
Paikoitellen dokumentista tuli muuten mieleen Risto Isomäen kirja Sarasvatin hiekkaa, jossa jäätiköt ja niiden sulaminen on yksi keskeisimmistä teemoista. Suosittelen kirjaa luettavaksi, sekin on oikeasti tosi mielenkiintoinen.
Extreme Ice (National Geographic 2008)
Dokumentissa Extreme Ice esitellään jäätiköiden nykytilaa. Ne sulavat ja hajoavat tällä hetkellä nopeammin kuin ennen. Myös vuoristoissa sijaitsevat jäätiköt ovat katoamassa lähitulevaisuudessa. Joka tapauksessa jäätiköiden sulaminen tarkoittaa merenpinnan nousua ja tilannen vaikuttaa myös juomaveden saatavuuteen. Sitä ei tiedetä varmasti, että sulavatko jäätiköt ihan kokonaan ja kuinka nopeasti. Jäätiköiden alle joutuvan veden vaikutuksesta ei myöskään olla ihan varmoja. Ainakin virtaavan veden vaikutus jäätiköiden hajoamiseen on iso. Dokumentissa kerrottiin myös jääjärvistä ja oli saatu selville, että kadotessaan ne eivät jäädy, vaan vedet valuvat jäätikön alle.
Tutkimusryhmät ovat asentaneet joillekin jäätiköille kameroita, jotka ottavat kuvia tunnin välein. Niistä näkyvät muutokset paremmin kuin satelliittikuvista, jotka saattavat kuvata samaa aluetta kymmenen päivän välein. Eniten kuvauksen kohteena dokumentissa olivat Grönlannin jäätiköt ja Columbian jäätikkö Alaskassa. Dokumentti oli aika mielenkiintoinen. Toisaalta se on katsomisen arvoinen pelkkien hienojen jäätikkömaisemien takia, mutta toisaalta myös ihan tietosisällön takia. Vajaan tunnin aikana ei kuitenkaan saada käsiteltyä aihetta kuin melko pintapuolisesti. Itse olisin välillä kaivannut esille enemmänkin vanhoja tutkimustuloksia ja tietoa siitä, mitä aiotaan tulevaisuudessa tutkia ja voiko sulamiselle oikein edes tehdä mitään (muuta kuin lopettaa fossilisten polttoaineiden käytön).
Paikoitellen dokumentista tuli muuten mieleen Risto Isomäen kirja Sarasvatin hiekkaa, jossa jäätiköt ja niiden sulaminen on yksi keskeisimmistä teemoista. Suosittelen kirjaa luettavaksi, sekin on oikeasti tosi mielenkiintoinen.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Löytyykö ketään luonnosta kiinnostuneita?
Hyville asioille kannattaa antaa mainostilaa joskus...
Eläinmuseon (tai siis Luonnontieteellisen museon) fenologiaseurantaan tarvittaisiin lisää vapaaehtoisia havainnoitsijoita. Ideana on siis seurata tiettyjä valmiiksi päätettyjä eläin- ja kasvilajeja ja niiden esiintymistä (esim. leskenlehden kukkiminen, västäräkin saapuminen). Tulokset merkitään muistiin ja lähetetään museolle. Seurattavia lajeja ei ole paljoa eikä niistä tarvitse laittaa muuta kuin havaintopäivä ja -paikka. Homma on siis aika helppoa.
Havaintojen perusteella seurataan vuodenaikojen ja eri lajien esiintymisen vaihtelua vuosittain. Koska tätä on tehty vuosikausia, myös pidemmän aikavälin muutoksia voidaan vertailla helposti. Eri puolilla Suomea asuvia ihmisiä tarvittaisiin mukaan tähän enemmän, koska enempi määrä tarkkailijoita tarkoittaa parempia tutkimustuloksia. Yksittäisten ihmisten ei siis ole pakko olla mukana vuosikausia eikä saada lomakkeita täyteen kaikkien lajien osalta, vaan kukin mahdollisuuksiensa mukaan.
Täältä voi tsekata sen virallisen selityksen jutusta. Sieltä löytyy myös ne havaintolomakkeet.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Barbapapa
Sinireunainen kirja on Barbapapa tärkeissä töissä (Otava 2011) ja pinkkireunainen Barbapapat työn touhussa (Karisto 1981). Tekijöinä molemmissa Annette Tison ja Talus Taylor. Kirjoissa Barbaperheen jäsenillä on jokaisella jokin oma työ, joka esitellään muutaman sivun mittaisessa tarinassa.
Olin tilannut Kirjavinkkejä varten arvostelukappaleena yhden Barbapapa-kirjan ja vasta paketin avattuani tajusin, että kyseessä onkin vanha tuttu kirja. Hyllystäni löytyneen vanhemman painoksen kuluneisuudesta päätellen tämä on aikoinaan ollut yksi suosikkikirjoistani. Nyt pitää varmaan sitten vertailla, että onko uusi suomennos parempi vai huonompi kuin vanha (ja tsekata, että saisiko alkuperäistä kirjaa mistään).
Vaikka tässä on kyllä muutenkin tullut luettua liikaa lastenkirjallisuutta.... Mun piti lukea enempi aikuisten kirjoja ja tietojuttuja, mutta sitten kun ne bookcrossing-porukat kantaa mulle niitä vanhoja lastenkirjoja luettavaksi enkä mä nyt niitä voi lukemattakaan jättää. Argh.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Elokuva-arvio: Kautokeinon kapina
Kautokeinon kapina (Kautokeino-opprøret)
Valmistumisvuosi: 2008
Ohjaus: Nils Gaup
Pääosissa: esim. Anni-Kristiina Juuso
Tyylilaji: draama
Kirjastossa ei ollut kauhean paljoa valinnan varaa, kun etsin muualla kuin Suomessa ja USAssa tehtyjä elokuvia katsottavaksi. Elokuvan kotimaa oli itselleni yksi tärkeimmistä syistä lainata katsottavaksi juuri tämä. Olen käynyt Pohjois-Norjassa useamman kerran, mutta viime vierailusta on aikaa useita vuosia.
Kautokeinon kapina on norjalainen elokuva, joka perustuu tositapahtumiin. Elokuva kertoo kapinaan johtaneista syistä. Saamelaiset haluaisivat kieltää viinan myynnin norjalaisten omistamassa kapakassa. Heistä osa käy kuuntelemassa Laestadiuksen saarnaa viinan haitallisuudesta ja siten herätyskristillinen raamatun tulkinta saapuu kylään. Kylän uusi pappi ei suhtaudu positiivisesti asiaan, jolloin saamelaisten ja kylän norjalaisten välit kiristyvät lisää. Sitten norjalaiset alkavat käyttää oikeutta omavaltaisesti: miehiä viedään vankilaan ja perheiltä viedään poroja.
Tapahtumat sijoittuvat siis Pohjois-Norjaan ja ajallisesti liikutaan 1800-luvun puolivälissä. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko kapinasta, joten sikäli en osaa arvioida elokuvan totuudenmukaisuutta. Värimaailma oli elokuvassa aika synkkä, tummista ja murretuista väreistä koostuva. Se vaikutti omalta osaltaan elokuvan synkähköön tunnelmaan. Elokuvan lapinpuvutkaan eivät olleet sellaisia värikkäitä kuin nykyiset turistipuvut ja ilmeisesti myös aidot puvut nykyään ovat.
Tarina ei edennyt mitenkään hirveän lujalla vauhdilla ja paikoitellen tuntui, että samoja asioita vatvotaan liikaakin. Välillä elokuva muuten muistutti muutamaa vuotta vanhempaa Käki-elokuvaa, jossa on myös saamelaisuudella osansa ja sen lisäksi sama naispääosan esittäjä. Sivistysmielessä tämä on periaatteessa ihan okei elokuva, mutta enemmän tykkäsin elokuvan maisemista ja norjan kielen kuuntelusta. Muuten tämä on vähän niillä rajoilla, että kannattaako koko filmiä suositella. Jos pitää historiallisista tai valtavirrasta poikkeavista elokuvista, sitten tätä kannattaa ehkä kokeilla.
Kiinnostuneet voivat tsekata myös Hesarin artikkelin.
Valmistumisvuosi: 2008
Ohjaus: Nils Gaup
Pääosissa: esim. Anni-Kristiina Juuso
Tyylilaji: draama
Kirjastossa ei ollut kauhean paljoa valinnan varaa, kun etsin muualla kuin Suomessa ja USAssa tehtyjä elokuvia katsottavaksi. Elokuvan kotimaa oli itselleni yksi tärkeimmistä syistä lainata katsottavaksi juuri tämä. Olen käynyt Pohjois-Norjassa useamman kerran, mutta viime vierailusta on aikaa useita vuosia.
Kautokeinon kapina on norjalainen elokuva, joka perustuu tositapahtumiin. Elokuva kertoo kapinaan johtaneista syistä. Saamelaiset haluaisivat kieltää viinan myynnin norjalaisten omistamassa kapakassa. Heistä osa käy kuuntelemassa Laestadiuksen saarnaa viinan haitallisuudesta ja siten herätyskristillinen raamatun tulkinta saapuu kylään. Kylän uusi pappi ei suhtaudu positiivisesti asiaan, jolloin saamelaisten ja kylän norjalaisten välit kiristyvät lisää. Sitten norjalaiset alkavat käyttää oikeutta omavaltaisesti: miehiä viedään vankilaan ja perheiltä viedään poroja.
Tapahtumat sijoittuvat siis Pohjois-Norjaan ja ajallisesti liikutaan 1800-luvun puolivälissä. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko kapinasta, joten sikäli en osaa arvioida elokuvan totuudenmukaisuutta. Värimaailma oli elokuvassa aika synkkä, tummista ja murretuista väreistä koostuva. Se vaikutti omalta osaltaan elokuvan synkähköön tunnelmaan. Elokuvan lapinpuvutkaan eivät olleet sellaisia värikkäitä kuin nykyiset turistipuvut ja ilmeisesti myös aidot puvut nykyään ovat.
Tarina ei edennyt mitenkään hirveän lujalla vauhdilla ja paikoitellen tuntui, että samoja asioita vatvotaan liikaakin. Välillä elokuva muuten muistutti muutamaa vuotta vanhempaa Käki-elokuvaa, jossa on myös saamelaisuudella osansa ja sen lisäksi sama naispääosan esittäjä. Sivistysmielessä tämä on periaatteessa ihan okei elokuva, mutta enemmän tykkäsin elokuvan maisemista ja norjan kielen kuuntelusta. Muuten tämä on vähän niillä rajoilla, että kannattaako koko filmiä suositella. Jos pitää historiallisista tai valtavirrasta poikkeavista elokuvista, sitten tätä kannattaa ehkä kokeilla.
Kiinnostuneet voivat tsekata myös Hesarin artikkelin.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Sväng
Eilisten Heureka-bileiden bändivieraana oli huuliharppu-kvartetti Sväng. Se oli sen verran hyvä uusi tuttavuus, että on ihan pakko laittaa teillekin esimerkki videomuodossa.
Mulla on nyt joku mystinen inspiraatio postailla tänne usein, mutta useampi postaus päivässä olis kai jo vähän liikaa. Lisäksi pitää vähän säästellä juttuja sitä varten, että jos vaikka vahingossa saisin kokopäivätöitä, niin sitten ei ole aikaa kirjoitella.
Mulla on nyt joku mystinen inspiraatio postailla tänne usein, mutta useampi postaus päivässä olis kai jo vähän liikaa. Lisäksi pitää vähän säästellä juttuja sitä varten, että jos vaikka vahingossa saisin kokopäivätöitä, niin sitten ei ole aikaa kirjoitella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)