Eino Leino: Yksi laulu on ylitse muiden. Otava 2005. Aleksis Kivi: Kootut runot. Nurmijärven kunta 2009.
Runot voidaan varmaan laskea klassikkohaasteeseen sopiviksi yhtä hyvin kuin näytelmätkin. Nämä runokokoelmat ovat olleet usein tarjolla kirjaston äänikirjahyllyssä ja päätin kokeilla, että toimivatko runot omalla kohdallani paremmin kuunneltuina kuin luettuina. Jos klassikkohaastetta ei olisi ollut, olisin saattanut olla tarttumatta niihin ihan vielä.
Aleksis Kiven runot ei olleet mulle ennestään tuttuja, kun olen tarkoituksella vältellyt viime vuosina runojen lukemista. Eino Leinonkaan runoja en ollut koskaan kunnolla lukenut, vaikka ne oli vähän tutumpia kuin Kiven tekemät. En mä nyt sitten oikein tiedä, että onko runojen kuuntelu kivempaa kuin niiden lukeminen. Kiven ja Leinon runot sopivat kuitenkin myös kuunneltavaksi ihan hyvin, kun ne ovat muodoltaan sellaisia, että niitä ei tarvitse nähdä paperilla. Lisäksi molemmissa runojen lukija sopi osaansa kohtuullisen hyvin.
Monet Kiven runoista sisälsivät jonkunlaisen tarinan, Leino taas oli tehnyt enemmän sellasia "tunnelmapaloja". Keskimäärin mukana ei ollut mitään hämäriä kielikuvia ja tunnelmia. Nämä runot oli kuitenkin ehkä lähinnä sitä, mitä pidän kunnollisina ja parhaimpina runoina. Moderni runous on liian hankalaa mulle ja sitten taas ne tosi vanhat on paljon tylsempiä. Nämä eivät siis oikeastaan vaatineet tulkintaa, vaan ne olivat selkeitä sellaisenaan. Mä en siis tykkää runojen analysoinnista, kun en meinaa koskaan löytää niistä mitään taustalle kätkettyjä merkityksiä tai mitään vastaavaa. Tälläista runoutta voisin siis lukea lisääkin, jatkossa voisin yrittää jotain paperimuodossa olevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti