Kirja-arvio: Naurattajat

Tuomas Marjamäki: Naurattajat - Suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907. Edita 2007.

Tuomas Marjamäki on koonnut kirjaan Naurattajat hetkiä suomalaisen komiikan historiasta. Mukana on sekä komediaelokuvia että huumoripitoisia televisio-ohjelmia. Kirja on jaettu osiin vuosikymmenien mukaisesti, mutta etenemissuunta on kronologisesti väärinpäin eli uudemmista jutuista päästään vanhempiin. Osa teksteistä on kirjoitettu yksittäisen televisio-ohjelman näkökulmasta, mutta suurimmassa osassa jutuissa on keskitytty tiettyyn näyttelijään tai ohjaajaan.

Monet juttujen kohteena olevat henkilöt ovat päässeet itse kertomaan urastaan omasta näkökulmastaan. Spedelle ja hänen vakiokaartilleen on annettu kirjassa eniten sivutilaa, mutta toisaalta tasapainottavasti kirjassa on huomioitu myös vähemmän tunnettuja komiikan tekijöitä. Kirja sopii luettavaksi henkilöille, jotka ovat kiinnostuneet elokuvien ja televisio-ohjelmien tekemisestä ja muusta niihin liittyvästä taustatiedosta. Uutta tietoa tai katsomisvinkkejä kirjasta saa aivan varmasti ja siinä riittää selailtavaa pidemmäksikin aikaa.

10 klassikkoa: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Otava 2004.

Fedja-setää voi varmaan sanoa latenkirjojen osalta klassikoksi, ainakin moderniksi sellaiseksi. Itselleni tämä on vanha tuttu kirja, tätä on luettu monta kertaa iltasaduksi lapsena ja sen jälkeen myös itse.

Kirja kertoo Fedja-setä-nimisestä pojasta, joka muuttaa maalle, kun ei saa pitää kotona eläimiä. Hän asuu yhdessä kissan ja koiran kanssa, jotka molemmat osaavat puhua. Pidän tätä edelleenkin tosi laadukkaana kirjana. Välillä se on hauska, välillä siinä on hyviä oivalluksia. Jos jollain on jostain syystä tämä jäänyt lukematta, kirja kannattaa todellakin lukea. Tämä tuntuu uppoavan sekä lapsille että aikuisille vuodesta toiseen.

Jatko-osatkin on tullut luettua joskus. Ne ei ole ihan yhtä hyviä kuin tämä eka, vaan taso on vaihtelevampi. Vaikuttaakohan niissä laatuun selkeästi myöhempi tekoaika? Tämä ensimmäinen kirja siis julkaistiin 1970-luvulla, muut 1990-luvun puolivälissä tai sen jälkeen. Tai sitten on vaan kyse siitä, että eka osa on aina muuten vaan paras....

Kirjan arviointi Kirjavinkit.fi:ssä

80-luvun Jonna

Vitsit nää Jonna Tervomaan lapsuusaikaiset biisit on kyllä edelleen yhtä hyvä kuin silloin joskus! Vaikka oonkin vasta '84 syntynyt, olin silti iso fani, kun olin perinyt jonkun kasetin serkuilta. :D

Linkkivinkki: Amusa kulttuuritori

Blogin tilastoihin kurkkaamisesta oli vaihteeksi oikeasti hyötyä, kun tsekkasin, että mistä ihmeestä tänne linkitetään.

Amusa on kaikkeen kulttuuriin keskittyvä sivusto. Se on suunnattu sekä kulttuurin tekijöille että harrastajille. Sieltä voi tutkia esimerkiksi oman alueen tapahtumia ja kulttuurityöläisiä. Jos haluaa tutkia kaiken läpi (tai edes oman lähialueen), niin siihen saa kyllä menemään aikaa....

Sarjakuva-arvio: Aarre

Törmäsin Valkoisen kirahvin tekemään sarjakuvahaasteeseen ja päätin tarttua aiheeseen. Mä luen aika paljon sarjakuvia. Kun melkein kaikki kirjaston Aku Ankat on tullut luettua, niin on ollut pakko siirtyä sen jälkeen muunlaisiin ja nyt esittelen sitten yhden viimeksi lukemani sarjiksen.

Lucie Durbiano: Aarre. WSOY 2011.

Aarre on alkuperältään ranskalainen sarjakuvaromaani. Osittain kyse on rakkaustarinasta, jossa on paikoitellen monimutkaiset kuviot neljän ihmisen välillä. Samalla se on kuitenkin seikkailutarina, missä jahdataan muinaista aarretta professorin ja pergamenttien avulla.

Kirjan takakannessa kuvaillaan sarjakuvaa Tintti-henkiseksi. Piirrostyyli on kyllä vähän vanhahtava, mutta sekä tyyli että tarina poikkeavat mielestäni Tintistä aika paljon. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä olisi huono, muttei kuitenkaan päässyt suosikkieni listalle. Lukisin mielelläni enempi sarjakuvaromaaneja, mutta tuntuu, että niitä julkaistaan suomeksi tosi vähän.

Kvaak.fi:ssä on vähän perusteellisempi arvio kirjasta. Samalta tekijältä on ilmestynyt myös sarjismuotoisia novelleja sisältävä Punainen pukee teitä ja muita tarinoita. Aloitin kyllä sitäkin, mutta pidin sitä sen verran huobnompana, etten jaksanut lukea loppuun asti.

Teatterikäynti + kotimaanmatkailua

(alkuperäisten kuvien copyright ainakin Lahden kaupunginteatteri)

Näyttää olevan aika hyvin, jos saan tyyliin kerran vuodessa käytyä jossain ammattiteatterissa.... Tämänkertainen teatterireissu suuntautui Lahteen. Ohjelmassa oli Lahden kaupunginteatterin näytelmä Täti ja minä. Se kertoo nuorehkosta miehestä, joka tulee vanhan tätinsä luokse odottamaan tämän kuolemaa. Näytelmä on kanadalaista alkuperää ja tyylilajiltaan mustalla huumorilla maustettua draamaa. Tämä oli oikeasti hyvä teatterikokemus ja jos vain mitenkään mahdollista, tämä näytelmä kannattaa käydä katsomassa.

Tuli myös testattua Radio- ja televisiomuseo. Se oli ihan jännä paikka, jonne kannattaa poiketa jos matka suuntautuu Lahteen päin joskus. Siellä oli siis nähtävillä/kuultavissa vanhoja ohjelmanpätkiä ja erilaisia teknisiä laitteita. Oli myös mahdollista testata kaikkia juttuja, kuiten roolivaatteita. Esimerkiksi äänitehoste- ja telkkaristudiot oli aika hauskoja, varsinkin kun yleisömäärä ei ollut iso, niin mihinkään ei ollut jonoa.

Olin myös vaihteeksi hotellissa yötä, kun tarvitsin pienen miniloman poissa kotoa. Tai siis oikeastaan keksin ensin haluavani hotelliin ja vasta sitten päätin yhdistää siihen teatterikäynnin. Lahden valkkasin kohteeksi, kun se sattui olemaan sopivan matkan päässä. Esimerkiksi Helsinki on Vantaalta katsottuna liian lähellä, ettei siellä käyminen olisi samalla tavalla lomamatkalta, vaikka teattereiden suhteen olisi siis ollutkin enemmän valinnanvaraa.

Kotimaanmatkailua on tullut harrastettua viime vuosina ihan liian vähän, nuorempana sitäkin enemmän. Nyt kun on ilmeisesti uusi lama vähän niin kuin tulossa, vaikkei edellisestäkään olla vielä oikein selvitty, niin palveluihin investointi ja Suomessa reissaaminen on kansantaloudellisesti aika hyviä juttuja. Ainakaan itselläni näin pätkätyöläisenä ei edes olisi pahemmin varaa reissata ulkomailla....

Tarkoitus olisi, ettei tämä matka jäisi viimeiseksi vastaavaksi. Enää vaan pitäisi löytää sopiva kohde uutta reissua varten.

3x kuvakirja

Mauri Kunnas: Hyvää yötä, Herra Hakkarainen. Otava 2001.

Herra Hakkarainen kävelee unissaan pitkin kaupunkia joka yö. Aina sitten sattuu jotain, mutta hän itse ei muista mistään mitään enää aamulla. Herra Hakkarainen on ollut aina yksi suosikkihahmoistani Kunnaksen kirjoissa. Siksi on kivaa, että on olemassa myös näitä kirjoja, joissa hän on vaihteeksi pääosassa eikä siis tarvitse yrittää etsiä häntä jostain taustalta. Tämä nimenomainen kirja on hyvä myös siksi, että tällä kertaa näkee kunnolla, mitä kaikkea unissakävelyjen aikana oikeasti tapahtuu. Luulen, että kirja sopisi hyvin iltasaduksi lapsille teemansa vuoksi.


Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja lumiukko. Gummerus 2005.

Pekka Töpöhännän pihalla seisoo lumiukko. Muut kissat luulevat sitä ensin joksikin peikoksi ja pelkäävät. Sitten ne keksivät järjestää käytännön pilan Pekalle toisen lumiukon avulla. Kirja on samaa taattua laatua kuin muutkin sarjan kirjat, joten sen luulisi kelpaavan kaikille lapsille. Itse pidän Pekka-kirjoja hyvinä, koska niissä on päähenkilöinä kissoja. Lisäksi näissä kuvakirjaversioissa on hyvä ja sopivan värikäs kuvitus. Vaihtelun vuoksi tämä osa oli myös siksi kiva, koska se tapahtuu talvella - toisin kuin suuri osa muista sarjan kirjoista.


Annika Sandelin, Linda Bondestam: Retkuliina. Teos & Söderströms 2010.

Petra-tyttö löytää kadulta lelukoiran, jonka hän nimeää Retkuliinaksi. Kotiväki ja muut lelut eivät ole koko aikaa aivan innoissaan uudesta tulokkaasta. Tarina kulkee runomuodossa riimiteltynä. Se on mielestäni kivaa, että välillä ilmestyy uusiakin runomuodossa kerrottuja lastenkirjoja. Useinhan runoilla kirjoitetut kuvakirjat ovat niitä perinteisiä opettavaisia tarinoita, joita on jo maailmassa aika paljon. Kuvitus on värikäs ja muutenkin hyvä, kun piirrostyyli ei ole se kaikkein perinteisin mahdollinen.