Historiallinen romaani ja historia

Otsikko oli kevään 2003 ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa valmiina otsikkona. Vaikka olenkin kiinnostunut historiasta, en yleensä lue paljoa historiallisia romaaneja, kun en vaan jotenkin tykkää niistä. Ensimmäisenä genren kirjailijoista tulee yleensä mieleen Kaari Utrio, joka on kyllä tosi suosittu kirjailija, mutta kirjoittaa sen verran vanhoista ajoista, etten ole itse kauhean kiinnostunut niistä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hänen kirjoissaan faktat on kohdallaan. Meinasin aluksi sanoa, että en lue historiallisia romaaneja ollenkaan. Sitten muistin lukevani Laila Hietamiehen kirjoja ja Enni Mustosellakin on pari hyvää historiallista sarjaa. Lastenkirjapuolella Maijaliisa Dieckmannilla on useampi hyvä kirja. Olen itse kiinnostunut eniten lähihistoriasta eli käytännössä 1900-luvusta. Luen kuitenkin mielummin oikeita tietokirjoja, koska niissä voi yleensä olla aika varma, että tarinaa ei ole muokattu mitenkään ja henkilöt ovat oikeasti olleet olemassa.

Romaaneista ei voi tietää, että näkyykö historia oikeanlaisena. Niissä voi olla kirjailijan valitsema näkökulma, joka ei välttämättä ole aina se "oikea". Tapahtumia on voitu myös soveltaa taiteellisin vapauksin, periaatteella "näin olisi voinut käydä myös ihan oikeasti". Kirjojen perusteella voi saada kuvan sen aikaisesta elämästä ja oppia uutta, jos voisi olla varma niiden sisällön oikeellisuudesta. Luultavasti monet kirjailijat tekee kuitenkin sen verran taustatyötä, että ihan kaikki ei ole keksittyä. Itse pidän siitä, että esim. vuosiluvut on kohdallaan ja tapahtumat sijoittuu aikalinjalle oikein, vaikkeivät olisikaan oikeasti tapahtuneet.

Luin juuri Enni Mustosen uusimman kirjan Lapinvuokko. Se on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Kirja tapahtuu viime sotien tienoilla Lapissa, jossa on myös saksalaisia sotilaita. Kaikkien siviilien piti sitten myös lähteä sieltä pakolaisiksi Ruotsiin, mutta myöhemmin oli mahdollista tulla takaisin Suomen puolelle. Tämä ei ole tyypillinen aihe ainakaan kaunokirjallisuudessa, tietopuolella asiaa on käsitelty enemmän. Oman tuntumani mukaan Mustosella on faktat sen verran hallussa, että kirja on uskottava, vaikkei olekaan oikeasti tapahtunut. (ehkä voisin vaan opetella olemaan ajattelematta asiaa lukiessa?) Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan ja Mustosen kahteen muuhun historialliseen sarjaan (Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinoita). Vaikka hänen tyylilajinsa on viihde, niin kirjat ei ole silti mitään turhaa hömppää, vaan ihan järkeviä kirjoja. Mustonen on kirjoittanut myös jotain historiallisia tietokirjojakin (viihdekirjat on tällä salanimellä tehtyjä), joten hän taitaa olla niitä, joiden tekstit ei ole sovellettu liiaksi taiteellisin vapauksin.

Palasia kirjahaasteesta

Monet kirjabloggaajat tarttuivat siihen haasteeseen, jossa pitäisi kirjoittaa teksti joka päivä ennalta määrätystä aiheesta. Päätin, että itse kirjoitan vaan osasta aiheista ja niputin niitä tähän samaan postaukseen.

Kirja, jonka olet lukenut enemmän kuin kolme kertaa
Mä tiedän, että monet lukee saman kirjan pääsääntöisesti vaan yhden kerran. Itse taas luen hyvän kirjan vähintään kaksi kertaa, yleensä useamminkin. Mulla on siis monta kirjaa, jotka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa (ja siihen tasan kolmeen lukukertaankin osuu useampi kirja). Monet Enni Mustosen, Enid Blytonin ja Astrid Lindgrenin kirjoista olen lukenut useammin. Kaikki Harry Potterit on tullut luettua vähintään kolmeen kertaan ja kerran laskin, että jonkun osan sarjasta olin lukenut 8-9 kertaa. Tietokirjapuolelta Anne Frankin päiväkirja on se useimmin luettu.

Paras klassikko
Mä olen vuosien varrella lukenut aika paljon klassikoita laajalla skaalalla. Monet niistä on sellaisia, joita en suosittelisi luettavaksi klassikon asemasta huolimatta. Vastaan on silti tullut joitakin kirjoja, jotka ovat parhaimpien lukemieni kirjojen joukossa:
* Ilmari Kianto: Punainen viiva
* Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia
* Charles Dickens: Oliver Twist
* Victor Hugo: Kurjat

Suosikkikirjailija
Mulla on monta suosikkikirjailijaa, en mä pysty valitsemaan vain yhtä. Pitkäaikaiset suosikit on Astrid Lindgren ja Enid Blyton. Heidän tuotantoonsa olen tutustunut jo lapsena ja luen niitä kirjoja edelleen. Aikuisille kirjoittavista pidän eniten Hilja Valtosesta ja Enni Mustonen. Molemmat kirjoittavat viihdekirjallisuutta, mutta eivät kuitenkaan aivotonta hömppää. Myös Arto Paasilinna on keskimäärin tehnyt laatukirjallisuutta.

Kirja, jonka olet pitkään halunnut lukea, muttet silti ole
Mä luin erityisesti yläasteella aktiivisesti klassikkoja, mutta sitten jostain syystä niistä lukulistalla olleista osa jäi lukematta silloin. Siltä ajalta on edelleen useampi kirja, jonka haluaisin lukea. Myöhemmin ei ole osunut kohdalle sellaisia kirjoja, jotka olisivat jääneet lukulistalle roikkumaan vuosikausiksi.

Nämä on siis siellä listan kärkipäässä:
* Leo Tolstoi: Sota ja rauha
* Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset
* Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
* Monte Criston kreivi
* Herman Melville: Moby Dick
* Charles Dickens: David Copperfield
* Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit

En ole näitä saanut luetuksi vieläkään ja asia häiritsee aika paljon. Monet kirjoista on tiiliskiven kokoisia ja tiedän, että niiden kirjoitustyyli on sellainen, että lukemiseen menee muutenkin aikaa. Kai se kynnys tarttua niihin kasvaa sitten koko ajan? Mutta silti haluan saada noi joskus luetuksi, kun olen sitä mieltä, että klassikoiden luku on tärkeää. Saa nyt nähdä, että jos yrittäisin jotain noista sen klassikkohaasteen aikana, vaikka mulla on sitä varten ohuempiakin lukematta olevia kirjoja.

Elokuva-arvio: Extreme Ice

Mulla oli se hyvä päätös lukea enempi tietokirjallisuutta, mutta sitten älysin, että sitä samaa periaatetta voisi laajentaa myös elokuvapuolelle. Kirjastosta sitten löytyi onneksi tieto-dvd-hyllystä muutakin kuin remonttiohjeita ja jumppaa.

Extreme Ice (National Geographic 2008)

Dokumentissa Extreme Ice esitellään jäätiköiden nykytilaa. Ne sulavat ja hajoavat tällä hetkellä nopeammin kuin ennen. Myös vuoristoissa sijaitsevat jäätiköt ovat katoamassa lähitulevaisuudessa. Joka tapauksessa jäätiköiden sulaminen tarkoittaa merenpinnan nousua ja tilannen vaikuttaa myös juomaveden saatavuuteen. Sitä ei tiedetä varmasti, että sulavatko jäätiköt ihan kokonaan ja kuinka nopeasti. Jäätiköiden alle joutuvan veden vaikutuksesta ei myöskään olla ihan varmoja. Ainakin virtaavan veden vaikutus jäätiköiden hajoamiseen on iso. Dokumentissa kerrottiin myös jääjärvistä ja oli saatu selville, että kadotessaan ne eivät jäädy, vaan vedet valuvat jäätikön alle.

Tutkimusryhmät ovat asentaneet joillekin jäätiköille kameroita, jotka ottavat kuvia tunnin välein. Niistä näkyvät muutokset paremmin kuin satelliittikuvista, jotka saattavat kuvata samaa aluetta kymmenen päivän välein. Eniten kuvauksen kohteena dokumentissa olivat Grönlannin jäätiköt ja Columbian jäätikkö Alaskassa. Dokumentti oli aika mielenkiintoinen. Toisaalta se on katsomisen arvoinen pelkkien hienojen jäätikkömaisemien takia, mutta toisaalta myös ihan tietosisällön takia. Vajaan tunnin aikana ei kuitenkaan saada käsiteltyä aihetta kuin melko pintapuolisesti. Itse olisin välillä kaivannut esille enemmänkin vanhoja tutkimustuloksia ja tietoa siitä, mitä aiotaan tulevaisuudessa tutkia ja voiko sulamiselle oikein edes tehdä mitään (muuta kuin lopettaa fossilisten polttoaineiden käytön).

Paikoitellen dokumentista tuli muuten mieleen Risto Isomäen kirja Sarasvatin hiekkaa, jossa jäätiköt ja niiden sulaminen on yksi keskeisimmistä teemoista. Suosittelen kirjaa luettavaksi, sekin on oikeasti tosi mielenkiintoinen.

Löytyykö ketään luonnosta kiinnostuneita?

Hyville asioille kannattaa antaa mainostilaa joskus...

Eläinmuseon (tai siis Luonnontieteellisen museon) fenologiaseurantaan tarvittaisiin lisää vapaaehtoisia havainnoitsijoita. Ideana on siis seurata tiettyjä valmiiksi päätettyjä eläin- ja kasvilajeja ja niiden esiintymistä (esim. leskenlehden kukkiminen, västäräkin saapuminen). Tulokset merkitään muistiin ja lähetetään museolle. Seurattavia lajeja ei ole paljoa eikä niistä tarvitse laittaa muuta kuin havaintopäivä ja -paikka. Homma on siis aika helppoa.

Havaintojen perusteella seurataan vuodenaikojen ja eri lajien esiintymisen vaihtelua vuosittain. Koska tätä on tehty vuosikausia, myös pidemmän aikavälin muutoksia voidaan vertailla helposti. Eri puolilla Suomea asuvia ihmisiä tarvittaisiin mukaan tähän enemmän, koska enempi määrä tarkkailijoita tarkoittaa parempia tutkimustuloksia. Yksittäisten ihmisten ei siis ole pakko olla mukana vuosikausia eikä saada lomakkeita täyteen kaikkien lajien osalta, vaan kukin mahdollisuuksiensa mukaan.

Täältä voi tsekata sen virallisen selityksen jutusta. Sieltä löytyy myös ne havaintolomakkeet.

Barbapapa

Sinireunainen kirja on Barbapapa tärkeissä töissä (Otava 2011) ja pinkkireunainen Barbapapat työn touhussa (Karisto 1981). Tekijöinä molemmissa Annette Tison ja Talus Taylor. Kirjoissa Barbaperheen jäsenillä on jokaisella jokin oma työ, joka esitellään muutaman sivun mittaisessa tarinassa.

Olin tilannut Kirjavinkkejä varten arvostelukappaleena yhden Barbapapa-kirjan ja vasta paketin avattuani tajusin, että kyseessä onkin vanha tuttu kirja. Hyllystäni löytyneen vanhemman painoksen kuluneisuudesta päätellen tämä on aikoinaan ollut yksi suosikkikirjoistani. Nyt pitää varmaan sitten vertailla, että onko uusi suomennos parempi vai huonompi kuin vanha (ja tsekata, että saisiko alkuperäistä kirjaa mistään).

Vaikka tässä on kyllä muutenkin tullut luettua liikaa lastenkirjallisuutta.... Mun piti lukea enempi aikuisten kirjoja ja tietojuttuja, mutta sitten kun ne bookcrossing-porukat kantaa mulle niitä vanhoja lastenkirjoja luettavaksi enkä mä nyt niitä voi lukemattakaan jättää. Argh.

Elokuva-arvio: Kautokeinon kapina

Kautokeinon kapina (Kautokeino-opprøret)
Valmistumisvuosi: 2008
Ohjaus: Nils Gaup
Pääosissa: esim. Anni-Kristiina Juuso
Tyylilaji: draama

Kirjastossa ei ollut kauhean paljoa valinnan varaa, kun etsin muualla kuin Suomessa ja USAssa tehtyjä elokuvia katsottavaksi. Elokuvan kotimaa oli itselleni yksi tärkeimmistä syistä lainata katsottavaksi juuri tämä. Olen käynyt Pohjois-Norjassa useamman kerran, mutta viime vierailusta on aikaa useita vuosia.

Kautokeinon kapina on norjalainen elokuva, joka perustuu tositapahtumiin. Elokuva kertoo kapinaan johtaneista syistä. Saamelaiset haluaisivat kieltää viinan myynnin norjalaisten omistamassa kapakassa. Heistä osa käy kuuntelemassa Laestadiuksen saarnaa viinan haitallisuudesta ja siten herätyskristillinen raamatun tulkinta saapuu kylään. Kylän uusi pappi ei suhtaudu positiivisesti asiaan, jolloin saamelaisten ja kylän norjalaisten välit kiristyvät lisää. Sitten norjalaiset alkavat käyttää oikeutta omavaltaisesti: miehiä viedään vankilaan ja perheiltä viedään poroja.

Tapahtumat sijoittuvat siis Pohjois-Norjaan ja ajallisesti liikutaan 1800-luvun puolivälissä. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko kapinasta, joten sikäli en osaa arvioida elokuvan totuudenmukaisuutta. Värimaailma oli elokuvassa aika synkkä, tummista ja murretuista väreistä koostuva. Se vaikutti omalta osaltaan elokuvan synkähköön tunnelmaan. Elokuvan lapinpuvutkaan eivät olleet sellaisia värikkäitä kuin nykyiset turistipuvut ja ilmeisesti myös aidot puvut nykyään ovat.

Tarina ei edennyt mitenkään hirveän lujalla vauhdilla ja paikoitellen tuntui, että samoja asioita vatvotaan liikaakin. Välillä elokuva muuten muistutti muutamaa vuotta vanhempaa Käki-elokuvaa, jossa on myös saamelaisuudella osansa ja sen lisäksi sama naispääosan esittäjä. Sivistysmielessä tämä on periaatteessa ihan okei elokuva, mutta enemmän tykkäsin elokuvan maisemista ja norjan kielen kuuntelusta. Muuten tämä on vähän niillä rajoilla, että kannattaako koko filmiä suositella. Jos pitää historiallisista tai valtavirrasta poikkeavista elokuvista, sitten tätä kannattaa ehkä kokeilla.

Kiinnostuneet voivat tsekata myös Hesarin artikkelin.

Sväng

Eilisten Heureka-bileiden bändivieraana oli huuliharppu-kvartetti Sväng. Se oli sen verran hyvä uusi tuttavuus, että on ihan pakko laittaa teillekin esimerkki videomuodossa.



Mulla on nyt joku mystinen inspiraatio postailla tänne usein, mutta useampi postaus päivässä olis kai jo vähän liikaa. Lisäksi pitää vähän säästellä juttuja sitä varten, että jos vaikka vahingossa saisin kokopäivätöitä, niin sitten ei ole aikaa kirjoitella.