Kävin katsomassa eilen Kansallisteatterissa lastennäytelmän Fedja-setä, kissa ja koira. Yleensä kirjan ja näytelmän/elokuvan ei tarvitse olla ihan 1:1-suhteessa tehty, se on ihan selvä, mutta tässä tapauksessa oli menty liian pitkälle. Mua vaan niin ärsytti koko näytelmä.
Osa ratkaisuista oli sellaisia, että niistä pitämättömyys oli ihan vaan mun korvien välissä ja joku muu saattaisi olla ihan tyytyväinen. Esimerkiksi Matroskin-kissa käyttäytyi näytelmässä tosi ärsyttävästi ja Mirri-lehmästä oli tehty tosi ruma. Tai no sellainen Marimekko-tyylinen värikäs retrotakki olisi muuten hieno, mutta hei: kyse on sentään lehmästä. Mulla meinasi mennä hermo myös niihin päälleliimattuihin lauluihin, jotka oli sanoituksiltaan keskimäärin aika aivottomia.
Alku oli aika erityyppinen kuin kirjassa. Fedja-setä oli tässä kipeänä ja Matroskin tulee kuin kesken unen jostain reiästä eivätkä vanhemmat näe kissaa ja Mustia ollenkaan. Loppulaulussakin puhuttiin unelmoinnista sekä kotiauringon ja koko Prostokvashinon kylän keksimisestä. Sehän vie pohjan koko tarinalta, jos kaikki leimataan kuvitelmaksi! Sehän on melkein pahinta, mitä lastenkirjalle voi tehdä, että todetaan kaiken olleen vain unta.
Mulla oli kova luottamus Kansallisteatterin tasoon, mutta tästä klassikkokirjan pilaamisesta en voi tykätä. Vaikka ärsytys onkin päällimmäinen tunne vielä tänäänkin, en silti halua sanoa, että tämä näytelmä olisi ollut kokonaisuutena ihan hirveä tai olisin kamalasti kärsinyt, kun "jouduin" istumaan teatterissa näytelmän loppuun asti. Lapsiin näytelmä kuitenkin näytti uppoavan minua paremmin ja sehän taitaakin olla pääasia. Niin ja kehuakin täytyy sen verran, että tykkäsin lavastuksesta: se oli värikäs, lastennäytelmään sopiva ja muutenkin toimiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti